Tänä viikonloppuna pidettiin taas Zoo-party Akaan Viialassa. Oli tarkoitus mennä paikalle toki, ja lippukin oli jo ostettuna, mutta miesflunssa iski päälle äärimmäisellä tarkkuudella niin, että kotiin oli jäätävä. Kyhästin sentään räkäisenä pari kuvaa kovatasoiseen PETSCII-kilpailuun:
Limpo
Revenge!
Limpo on, kuten arvata saattaa, yritys sovittaa Limbon grafiikkaa merkkimuotoon. En sentään ruvennut laiskasti konvertoimaan ruutukaappausta, enkä edes piirtänyt läpi, vaikka referenssikuvaa tuli tietysti vilkuiltuakin. Taustan utuisen valohämyn kanssa piti nostaa kädet pystyyn välittömästi, joten tein sitten tavanomaisen “gradientin” palkeista – minkäänlainen muu ditherointi palikkaresolla näyttää yleensä karulta. Ukkeli osoittautui sekin haastavaksi tuossa koossa, mutta tuli siitä riittävän tunnistettava, vaikka tukka näyttääkin lähinnä lippikseltä. Olin niin tyytymätön lopputulokseen, etten aluksi meinannut laittaa koko tekelettä edes kompoon. Täytemateriaalilla on kuitenkin oma arvonsa kompon hengissä pitämisessä, eikä minulla ole mitään varjeltavaa graafikon mainettakaan, joten sinne vaan 🙂
Oikealla näkyy puolestaan Revenge!, jota olin suunnitellut jo pidemmän aikaa ja hiukan luonnostellutkin paperille. Suunnitelmat menivät tuttuun tapaan uusiksi, kun totesin, etteivät ukkelit mahdu ruudulle ollenkaan; 40×25 merkkiä on tällaiselle palikkaiselle pseudo-3D:lle kovin vähän tilaa. Yin/yang-hengessä toisen naaman piti olla musta ja toisen valkoinen, mutta idea ei oikein toiminut käytännössä. Räpläsin värejä moneen kertaan uusiksi, kunnes lopulta oli pakko valita “helppo” reitti varjostuksen vuoksi, ja lopputuloksesta tuli harmaa – muille sävyille ei oikein ole sopivia liukuja olemassa.
edit: Arvaamatonta on yleisö… Kuvat peräti 4. ja 7.
Ever wondered how the chess game at the end of Triton’s old MS-DOS demo Crystal Dream 2 goes? If yes, I’m here to help! Can’t say for sure if the chessboard colors and orientation are right, but assuming they’re correct, here’s my best bet:
Black wins.
White has a losing position, with a rook against a queen and a piece down. The only hope of winning or even drawing is lost on the first move, when black captures the passed pawn with the knight and forks the rooks at the same time. White tries to pin the knight in front of the queen to save the other rook, but an in-between check breaks the pin. After losing the rook for a knight White’s position is hopeless, and he/she just aimlessly walks around with the king to avoid constant checks, until checkmated.
Viikonloppuna pidettiin taas Vammala Partyt – Ikaalisissa. Ohessa omia kilpailutuotoksiani sekä Emilin PETSCII-kuva (Monster). Ajettavassa muodossa CSDb:n partysivulla. Menestystä ei kompoissa irronnut, lukuun ottamatta YouTube-mashuppiani Slapsticksucker. Processingilla väkästettyä Demoa (Machine Make Machine) tuskin julkaistaan tuossa muodossaan sen virallisemmin, mutta itse effu nähnee vielä käyttöä joskus.
Jos jotain olen tutkimuksen parissa oppinut, niin sen, että minkään asian kutsuminen ensimmäiseksi on vaarallista. Ensinnäkin on aina mahdollista, että myöhemmin löytyy joku vielä aikaisempi, tuntematon edeltäjä, jolloin väite muuttuu virheelliseksi. Toisekseen jonkin asian “ensimmäisyys” on usein pikemminkin määrittely- kuin faktakysymys. Tähän asiaan törmäsin hyvin konkreettisesti etenkin kirjoittaessani varhaisista suomalaisista peleistä (Peliteollisuus-artikkeli ja Chesmac-pätkä).
Mainosmiehiä ja raflaavia juttuja etsiviä toimittajia eivät tällaiset tutkimuseettiset kysymykset tietysti juuri liikuta, eivätkä he sen puoleen yleensä ole edes käsiteltävän aiheen asiantuntijoita. Mistä pääsemmekin tämänkertaisen ärsyyntymiseni juurille:
N2 (Facebook): “Linda tunnetaan mm. Hello Ruby -kirjasarjan äitinä, joka on maailman ensimmäinen lapsille suunnattu ohjelmointikirjasarja.”
Lähes kuka hyvänsä 80-luvulla kotitietokoneilla ohjelmoinut muistanee, etteivät lapsille ja aloittelijoille suunnatut ohjelmointikirjat olleet mitään harvinaisuuksia tuolloin, 30 vuotta sitten. Tunnetuimpia aikalaisia olivat Usbornen kirjat, joista on suomenkielisiäkin käännöksiä. En usko, että kirjailija itse on näiden “maailman ensimmäinen” -höpöjuttujen takana, vaan kyse on pikemminkin simppelistä myynninedistämisestä – konsulttiputiikki myy puhujia, Otava kirjoja, ja media halajaa klikkauksia.
Pelimuseon levynkansinäyttelyyn liittyvä PETSCII Disk Cover Competition päättyi juuri, ja tuttuun tapaan nepa-artistit olivat vääntäneet kilpailuun toinen toistaan komeampia ja kekseliäämpiä teosta. Vaikka työtapa olikin vapaa, niin oma edikkani oli ainoa valmiiksi tuettu, sillä sille oli valmis asetustiedosto ja pohja, jonka päälle omaa tekelettään pääsi väkertämään. Ihan kaikki graafikot eivät näemmä levynkannen ideaa ymmärtäneet, ja jokunen venytti sääntöjä oman makunsa mukaan, mutta eipä tämän mitään haudanvakavaa puurtamista pitänytkään olla.
Perinteinen levynkannen formaatti on ollut mustavalkoinen A4, joka on ollut helppo tykittää eteenpäin valokopiokoneella ilman laadun merkittävää kärsimistä. PETSCII:llä piirtäessä eräs ilmeinen haaste on se, että toinen puolisko pitää piirtää ylösalaisin, jolloin ei voi käyttää esimerkiksi normaaleja kirjaimia. Editorini pyöritys- ja peilaustoiminnot helpottavat hommaa, mutta suunnittelu on silti tärkeää. Puoliskot voi toki tehdä itsenäisinä kuvinaan, mutta hyvää karmaa ansaitsee sillä, jos kaksipuolisuutta saa jotenkin nokkelasti hyödynnettyä. Itse ainakin yritin, oma tekele We’re one, but we’re the same (Bartman grew up) alla:
Jokavuotinen kesäparty on taas kunnialla lusittu, vaikka hiukan raatoisa olo vaivasikin jo ennen ja etenkin jälkeen – helleaalto osui tälläkin kertaa juuri tuohon viikonloppuun, joten hiki on ollut ja nukkuminen vähän niin ja näin. Luovaa aikaa oli seonnut melkoisesti uuden kameli.net-serverin asennukseen, mutta palaan siihen aiheeseen myöhemmin. Merkittävin saavutukseni tällä erää lienee levykkeenheittokilpailun voitto, sillä onhan viime kerrasta jo useita vuosia. 90-luvulla ja vielä 2000-luvun alussa olin aina kärkikahinoissa, mutta uusien kilpakumppanien ja oman kangistumisen myötä sijoitukset ovat olleet heikompia. Skenekompoihin tein kiireessä kaksi nepakuvaa, Kafkis (hires Multipaintilla) ja Posandeerit (PETSCII omalla edikalla), sekä Yzin kanssa vielä Tiskari-vitsidemon, joka sitten sattui voittamaan komponkin. Emil osallistui Lumpeet-kuvalla, joten perheestä oli myös muuta edustusta.
Sellainen vuosi oli se. 2017 on nyt ainakin suoritettu, jos ei ehkä eletty. Hiukan ehdin alkuvuodesta toivoa, että väitöksen jälkeen pahin rytinä laantuisi, mikä ei tietenkään toteutunut lainkaan. Paljon on ainakin tapahtunut yhden vuoden aikana. 2018 saisi puolestani olla asteen lunkimpi, vaikka haasteita on jo näköpiirissä niin opetuksen, tutkimuksen kuin vanhemmuudenkin saralla.
Töissä ja tutkimuksen tantereilla
Vuotta eniten määrittänyt seikka oli edelleen jatko-opintojen paketointi, joka onneksi toteutuikin keväällä heti 22 vuoden opiskelujen jälkeen (johon toki on sisältynyt 1x DI, 1x TaM sekä 1x TkL). Nuhaisena väittelyn jälkeen ensimmäinen karonkka Porissa, sitten jälkikaronkka Helsingissä ja seuraavana päivänä suoraan opettamaan viikon intensiivikurssia. Pieni julkisuuspiikki tuli ja meni, mutta väikkärin yli 5000 latauksen perusteella aihe on kiinnostanut muitakin kuin mediaa. Opiskelijuutta on sen verran vaikea jättää kokonaan taakseen, että rupesin sentään suorittamaan Aallon 25 opintopisteen laajuista pedapakettia.
Väitöskirjan viimeistely vei sikäli paljon aikaa ja voimia, että muu kirjoittelu sai jäädä odottelemaan aikaa parempaa. Teron kanssa saimme kuitenkin kevään kuluessa toimitettua WiderScreenin tekstitaideaiheisen teemanumeron, josta tuli hauska ja värikäs kokoelma tiedettä sekä taidetta. Vuoden ainoaksi journopapruksi jäi Pac-Man for the VIC-20, mutta pelikilpailuaiheinen konffapaperi tilkki vajetta hieman. Tekniikan Waiheita julkaisi lisäksi lektioni. Vuoden kohokohtia oli Zürichissa järjestetty tietoteknisiä alakulttuureja käsitellyt tutkijatapaaminen, minkä lisäksi pyörähdin Graffathonissa sekä Aarhusissa kutsuttuna puhujana.
Sähköpostin ja palaverien määrän moninkertaisti se, että päädyin kesällä New Media Design and Productionin pääainevastaavaksi. Siinä missä vaikkapa TTY:llä pääaineet olivat lähinnä kurssikasoja, meillä ne ovat pikemminkin kuin pieniä koulutusohjelmia, joihin on kuhunkin erillinen opiskelijavalinta. En oikein tiedä, paransiko tämä tehtävä elämänlaatuani, mutta ainakin voin nyt yrittää tehdä ryhtiliikettä jonkun aikaa paikallaan polkeneelle pääaineelle. Vuoden 2018 alusta aloitan myös Taikin akateemisten asioiden komiteassa, mikä toivottavasti ei tarkoita paljon enempää kuin harvakseltaan kokouksissa istumista.
2018 tuo mukanaan muitakin uusia ammatillisia kuvioita, sillä aloitan Turun yliopiston leivissä 50% tutkijatohtorina pelikulttuureja tutkivassa Akatemian huippuyksikössä. Ajoitus on hyvä, sillä nyt väittelyn jälkeen pitäisikin kerätä hiukan akateemista läskiä tulevia koitoksia varten. Lehtoraatin (yliopistonlehtoraatin!) ja tutkimuksen yhteensovittaminen voi olla haastavaa, mutta eipä näitä paikkoja usein tulla tarjoamaan, joten tilaisuus on käytettävä hyväksi.
Skenetystä ja retroa
Koodihommat jäivät jokseenkin vähiin, mutta eivät täysin nolliin: kyhäsimme Vammala Partyille pikku intron nepalle, Assemblyille ihan kelpo dossidemon, ja PETSCII-editorikin eteni taas jonkun verran. Ahkerimmin skenetin PETSCII-taiteen puolella: osallistuin viiteen eri kilpailuun (osaan useammalla kuvalla) ja peräti voitin kompon Australiassa pidetyillä Syntaxeilla. Ilahduttavaa on myös ollut nähdä, kuinka Emil on innostunut tekstigrafiikasta ja tehnyt samoihin kilpailuihin omia töitään – kuusivuotiaalle on toki aika brutaali vastus aikuisissa graafikoissa, joten katsotaan jaksaako motivaatio edelleen pysyä yllä. Aika monet omista kuvistani ovat olleet pseudo-3D:tä, ja teinpä pari stereogrammiakin, mutta niihin ei ole mitenkään tarkoitus jämähtää yksinomaisesti.
Vuoden partykalenteriin mahtui jo mainittujen Vammala Partyn ja Assemblyn lisäksi Zoo, joka oli jälleen mukava nepaeinarien tapaaminen Viialassa. Kirjoittelin tänne blogiin jo pienen raportin, minkä lisäksi melko sama teksti päätyi englanninkielisenä myös Vandalism Newsiin. Graffathonin voinee niin ikään laskea partyksi, vaikka sen toinen jalka seisookin tukevasti hackathonien tontilla. Kuskasin Emilin Assemblyille ensimmäistä kertaa, ja ensi kesänä mennään suurella varmuudella uudestaan, kun nähtävää oli natiaisellekin paljon.
Retrohankinnat ovat edelleen jäissä, kun mihinkään ei enää mahdu mitään. Kuusnepalle tilasin moduuliporttiin ekspanderin sekä verkkokortin, mutta niihin tutustuminen on toistaiseksi jäänyt pintapuoliseksi. Verkkokortille olisi tavoitteena koodata jotain ihan itse, kunhan aika ja inspiraatio vaan sattuisivat yhteen. Nurkkiin päätyi myös Schneider EuroPC, joka on sekin saanut nököttää toistaiseksi rauhassa. Retrobright-kokeilu oli isoimpia projektejani, ja asensin Atariin samalla tuttuun tapaan Ultimate-muistinlaajennuksen.
Leffoja, leffoja
Kaiken muun ohessa ehdin katsella kohtuullisen paljon elokuviakin – tai ehkä pitäisi sanoa, että ne olivat lähes pakollinen vastapaino stressaavalle arjelle. Osansa saivat niin scifi, lastenanimaatiot, draama kuin suomalaiset sotilasfarssitkin(!), mutta pääpaino oli tavalliseen tapaan länkkäreissä, joita taisin katsella noin sadan pintaan. Mitään uusia merkkiteoksia ei tullut vastaan sen enempää uusissa kuin vanhoissakaan filkoissa, joten genren parhaimmisto lienee jo tukevasti kartoitettu. Mielenkiintoisimpia löydöksiä olivat kenties Black Robe (ei kovin länkkäri), Brimstone, Zandy’s Bride (pikemminkin draama) sekä The Violent Men. Sekä keväällä että syksyllä järkättiin jälleen länkkärimaratonit, jotka olivat jälleen vuoden pikku kohokohtia.
Kohensin kotiteatteria pikku askelin: vanha ongelmainen Optoman XGA-tykki vaihtui hiukan tarkempaan HD-malliin (käytettynä saatu sekin), jolla saa seinälle myös isompaa kuvaa. Harmillista kyllä uudempi tulokas on jonkin verran vanhaa äänekkäämpi, minkä toisinaan huomaa hiljaisissa kohdissa. Radiotehnikan neukkukajarien diskanttista toistoa saapui lisäksi täydentämään käytetty subbari, jonka myötä räjähdyksiin ym. efekteihin tuli odotetusti eloa. Optimaalisia asetuksia täytyy vielä etsiskellä: hiukan ylikorostunut bassopää on ok elokuville ja lisää elämyksellisyyttä, mutta musiikkia kuunnellessa ylikorostus ottaa korvaan. Jälkiviisautena totesin, että vanhoista kajareistakin sai houkuteltua lisää alaääniä esiin vahvistimen asetuksilla, mutta toki alimmat murinat jäivät silti kuulematta.
Laitetaanpa nämäkin näytille. Teimme pojan kanssa Ranskassa pidetyille Cookie-partyille taas tekstigrafiikkaa. Omat tekeleeni ovat pseudo-3D:tä edustava Kitu sekä kukkamaisema Kitschen Window (Lupin). Emilin kuvat ovat kilpailussa kivasti toiseksi tullut Sammakkolampi sekä Erikoiskone.
Värkkäilimme Emilin kanssa viisikin tekstitaidekuvaa viikonloppuna Australiassa pidetyille Syntax-partyille. Poitsun taidot kehittyvät kohisten ja kompoon lähetetyt kolme teosta olivat jo selvästi harjaantuneempia kuin kesällä tehdyt varhaiset yritelmät. Katsotaan nyt sitten, kuinka pitkään innostus jaksaa pysyä yllä – kuusivuotiaalla kun on aikuisten sarjassa kovia vastustajia, kuten vaikkapa ammattigraafikkoja. Itselläni ei ole mitään kaikenkattavaa tyyliä tai teemaa, joten klikkailin kasaan taas kaksi hyvin erilaista työtä: Whom Are You Going to Call? (Ghostbusta) on hetken mielijohteesta liikkeelle lähtenyt käsin piirretty versio tunnetusta logosta, kun taas Jag Skall jatkaa isometristen geometriakokeilujen sarjaa sekä meksikolaishenkistä calaveritas-teemaa (tällainenkin tuli tehtyä 2003). Jälkimmäinen saattoi voittaa jopa koko kisan, mitä en nyt vielä ihan varmaksi kuitenkaan usko, sillä minä en voita graffakompoja 😛
Tällä kertaa innostus ja hotellihuoneen kilpavaraus (sekä valitettavasti myös flunssa) osuivat yhteen, joten lähdin jokusen tutun kanssa jälleen Suomen ainoalle nepapartylle, Zoolle, käymään. 1998 oli jäänyt mieleen sisäänlämpiävänä ja 2013 puolestaan varsin mukavana tilaisuutena. Viimeksi (2015) oli meneillään lievä sotaväsymys, emmekä saaneet paikalle vääntäydyttyä. Paikka oli jälleen sama kuin kahdella edelliselläkin kerralla eli Viialan nuhju, mutta partylle hyvin sopiva seurahuone nykyisessä Akaan kunnassa. Partybussi kuskasi pk-seudulta paikalle ja takaisin, joten romujen kanssa ei tarvinnut tällä kertaa ryytyä täpötäydessä paikallisjunassa.
Omat kompoentryni jäivät harmillisen minimaalisiksi tällä erää, sillä en saanut aikaiseksi kuin hätäisen PETSCII-kuvan lauantaiaamusta. Kilpailussa oli poikkeuksellisesti suorastaan kahta sukupolvea edustettuna, sillä poikani piirsi koodaamallani editorilla myös oman teoksensa. Oma tekeleeni oli stereokuva, mikä ensinnäkin meni yleisöltä ohi, ja toisekseen sitä ei olisi voinut valkokankaalta oikein muutenkaan nähdä. Grafiikka- ja musiikkikilpailut olivat tasokkaita, mutta demojen puolella vaivasi tuttu krooninen niukkuus – nepademoja on työlästä koodata.
Uutena ilmiönä lauantaille oli buukattu useampia esitelmiä. Oma pläjäykseni käsitteli, kuinkas muuten, PETSCII-taidetta. Yleisjorinan ja esimerkkien lisäksi kerroin lopuksi oman editorini synnystä sekä näytin sen perustoimintoja; toivottavasti video tulee johonkin saataville, koska tutoriaalille olisi kysyntää. En nimittäin usko, että edes harrastuneimmat käyttäjät ovat löytäneet kaikkia hyödyllisiä toimintoja. Työkalu oli taas laitettu ahkeraan käyttöön partyproduja tehdessä: paitsi PETSCII-kompossa, myös demoissa näkyi runsaasti petskaria. Moni kävi jopa kiittelemässä edikkaa, mikä toki kaiken vaivannäön jälkeen lämmittää.
Muita esiintyjiä olivat Pasi Hytönen, Juho Kuorikoski ja Gideon Zweijtzer. Hytönen kertoi taustastaan ja peliprojekteistaan, joita oli paljon muitakin kuin pelkkä Uuno Turhapuro muuttaa maalle. Kuorikosken aiheena oli tietenkin Zoolla virallisesti julkaistu Commodore 64 -kirja. Olin itsekin haastateltavana kirjaan, mutta en tyytynyt ihan pelkkään hymistelyyn, joten joku saattaa hyvin saada närästystä skeneä koskevista väitteistäni 🙂 Ultimate-mies Gideon kertoi uusimmasta projektistaan, Ultimate64:stä, eli uudesta kokonaisesta C-64:n emolevystä, johon on integroitu runsaasti toiminnallisuutta. Sain samalla signeerauksen omaan alkuperäiseen malliini. Paikalla oli myös Yle, joten hieman tokkurainen naamani saattaa vilahtaa telsussa jossain vaiheessa.
Hyvä tapahtuma jälleen, ja tällä erää suuri osa porukasta alkoi olla edes ulkonäöltä tuttuja. 64-puristien sekaan näyttää hiljalleen lipuvan myös geneerisempää suomiskeneporukkaa (mitä itsekin viime kädessä edustan) ja retroharrastajia. Kahden vuoden päästä paikalle taas, jollei mahdottomia esteitä ilmaannu. Vertailun vuoksi vielä Teron raportti.
