Värkkäilin 2016 retrograafikoille Pixel Polizein, joka on tarkoitettu pikemminkin toisaalla piirrettyjen kuvien tarkastamiseen kuin yleiseen formaatista toiseen konvertointiin ja ditherointiin (vaikka sillä formaattikonversioita kohtuudella pystyykin tekemään). Siinä missä tekstigraffaeditorilleni löytyi nopeasti käyttäjäkunta, jäi Poliisi hieman marginaaliin, kenties siksi, että samat asiat sai tehtyä muillakin ohjelmilla.
Alkuinnostuksen voimin jaksoin väsätä tukea aika monelle plattikselle ja moodille, mutta lopulta se polttoaine oli käytetty ja 2017 tein enää pieniä korjauksia. Sen jälkeen tuli yli kolmen vuoden tauko, ja kuvittelin jo koko projektin tulleen tiensä päähän – näinhän on tunnetusti käynyt monille muillekin innolla aloitetuille graffatyökaluille. Läsähdyksestä huolimatta prokkis toimi kuitenkin hyvänä olio-ohjelmointi- ja ohjelmistosuunnitteluharjoituksena: kokonaisrakenne on kohtuullisen selkeä, uusia koneita on helppo lisätä eikä missään ole kohtuuttoman mutkikkaita söheröitä, joihin en uskaltaisi enää itsekään koskea. Samaa ei voi valitettavasti sanoa PETSCII-työkalusta, joka mutatoitui pikaisen yhden illan kokeilun ympärille.
Innostuin päivittämään petskariedikkaa jälleen tänä syksynä sieltä täältä, etenkin kun Processing 2:ssa jumittamisesta alkoi tulla todellisia ongelmia. Lopetin siis vetkuttelun ja kohtuullisen pienin muutoksin sain siirryttyä Processing 3:een. Sitä myötä muistin myös Poliisin ja hyvin pikaisesti modernisoin senkin. Kopypastesin samalla mukaan uudistettua UI-koodia toisesta projektista, mitä myötä käyttöliittymä hieman koheni. Jo pelkästä P3:een siirtymisestä koitui jotain etuja korjattujen tiedostopolkujen ja uudemmilla JRE:n versioilla toimimisen muodossa.
Samaltahan se näyttää.
P3:ssa ei voi enää pompotella piirtäessä grafiikan pehmennystä pois smooth/noSmooth-funktioilla, joten oli pakko valita pikselien erottuvuuden vuoksi pehmentämätön graffa. Asiasta ei onneksi sanottavaa harmia koitunut muuten kuin hieman rösöisempien painonappien muodossa. Eri zuumitasoja kokeillessa huomasin käyttöliittymätekstien menevän joskus kuvan päälle, joten tulipa korjattua sekin pitkäikäinen bugi samalla. Katsotaan nyt, mitä teen seuraavaksi: retrokoneita ja niiden graffamoodeja olisi loputtomasti, mutta energiaa taas ei ole loputtomasti, joten jollei jostain paljastu suurta lojaalia käyttäjäkuntaa, niin taidan tyytyä lähinnä korjailemaan pikku bugeja.
Pitkän jähnäilyn jälkeen päätin lopulta yrittää PETSCII-editorini päivittämistä Processing 2:sta Processing 3:lla toimivaksi. Yhtäältä P2 alkaa olla jo ammoinen versio, eikä sillä tehtyjen softien toimivuus nykykoneilla ole enää taattua, ja toisaalta sorsaversiosta kiinnostuneille on melkoista riesaa roikottaa koneella vanhentunutta ohjelmaa vain tämän takia. En mitenkään erityisemmin itse rakasta P3:a, sillä se ei ole joka suhteessa parannus aiempiin, mutta minkäs teet.
Processing 3 – haaskataanpa tilaa oikein kunnolla näihin tabien väleihin 🙁
Parin illan pakerruksen jälkeen uskoisin saaneeni jo suunnilleen kaiken toimimaan tyydyttävästi. Osa korjauksista oli triviaaleja, kuten ikkunan koon asetuksen vaihtaminen settings()-funktioon ja args:n kohdalla lisätarkistus, ettei taulukko ole null – P2:ssa taulukko on tyhjä, jos komentorivillä ei ole annettu parametreja. Ikkunan otsikko vaihdetaan nykyään surface.setTitle()-funktiolla aiemman framen sijasta.
Mutkikkaat asiat ovat kuitenkin mutkikkaita, ja etenkin esikatseluikkunan kanssa taistellessa oli usko loppua. Vanha (sekin huono) tapa avata toinen ikkuna ei enää toiminut alkuunkaan, mutta toisaalta esimerkeistä löytyy nykyään ihan semivirallinenkin keino kahden ikkunan käyttöön. Ongelmat alkavat siinä vaiheessa, kun toinen ikkuna pitäisi pystyä sulkemaan ilman, että koko ohjelman suoritus loppuu. Päädyin siihen, että toista ikkunaa ei kannata edes yrittää sulkea, vaan se on parempi piilottaa, kun sen halutaan olevan “kiinni”. Lopulta esikatseluikkunan koodista tuli selkeämpi ja siistimpi kuin vanhasta, joten ainakin tämä muutos oli parannus.
Toinen suuri kompastuskivi oli vasemman ja oikean shift-näppäimen toisistaan erottelu, joka oli jo ennenkin hankalaa ja vaati keyPressed(KeyEvent ke)-purkkaamista. Nyt vanha konsti ei toiminut enää ollenkaan, mutta onneksi keyEvent-oliosta saa edelleen kaivettua AWT:n eventin, jonka alta löytyy tuttu KeyEvent.KEY_LOCATION_LEFT. Tämäkin tapa on jo menossa kiellettyjen listalle, mutta ainakin toistaiseksi se vielä toimii. Olisi tietysti yksinkertaisinta, jos Processing vain suoraan tukisi shiftien erottelua, mutta se lienee turha toivo.
Oikeasti merkittävä parannus olisi, jos saisin höskän toimimaan 2D-kiihdytettynä, mutta tällä hetkellä piirtokoodi on niin tiukasti sidottu pikselien suoraan sorkkimiseen, että se ei ole kohtuudella mahdollista. Vaihdoin kokeeksi grafiikkaengineksi P2D:n, mutta se oli lähinnä ruma ja läginen (tämä on toki kiinni lähinnä omasta piirtokoodistani), joten olkoon toistaiseksi. Linuxilla ja Windowsilla kiihdyttämätönkin ikkuna on aivan tarpeeksi nopea, mutta Mäkillä meno on hieman hyhmäistä nykyisillä Javan versioilla, joissa ei ole enää Applen optimointeja mukana.
Vammala Party – jolla on taas kotisivutkin – saapui vääjäämättä, mutta koronatilanteen vuoksi osallistuminen oli tällä kertaa mahdollista myös streamin välityksellä. Entryjä tuli taas tehtyä muutamaan kompoon enemmän ja vähemmän onnistuneesti: hutaistut tuplainvideot menestyivät mainiosti, samoin kuin satunnainen kännykkäkuva, siinä missä omalaatuinen Processing-demo ja teknisesti edistynyt petskari jäivät kompon hännille. Levykkeenheitossa jäin niukasti toiseksi, mikä kertonee ainakin vuodesta toiseen tasaisesta tuloskunnosta 🙂
Jokseenkin pitkän ja tuskallisen väännön jälkeen WiderScreenin erikoisnumero Home Computer Cultures and Society Before the Internet Age (2–3/2020) on julkaistu. Olin numerossa Gleb J. Albertin ja Julia Erdoganin kanssa vierailevana toimittajana, mihin sisältyi monenlaista asiaankuuluvaa toimitustyötä artikkelien korjailusta vertaisarvioijien etsimiseen. Artikkelit ovat laajennettuja versioita Sveitsissä pidetyn konferenssin esityksistä, joten jossain mielessä kyseessä on samalla konferenssijulkaisu. Mukana on paljon mielenkiintoista luettavaa niin BBS-kulttuurista, piratismista kuin demoskenestäkin: sisällön puolesta aika samaa tavaraa kuin vuoden 2014 Hacking Europe -kirjassa.
Tänään tuli virallinen varmuus sille, että demoskene on hyväksytty kansallisen elävän perinnön luetteloon, jota ylläpitää Unescon täkäläinen edustaja eli Museovirasto. Itse en ollut mikään hankkeen puuhamies, mutta kirjoitin suurimman osan hakemuksen tekstistä, otin ruutukaappaukset ja hankinpa vielä melkein kaikki yhdistyksetkin tukijoiksi – alkujaan piti toki olla vain vähän auttelemassa 🙂 Asiaan liittyviä linkkejä:
Suomen hakemus oli osa laajempaa Art of Coding -hanketta, jonka tavoitteena on saada demoskene tunnustettua Unescon aineettomaksi kulttuuriperinnöksi. Seuraavaksi odotellaan muiden maiden hakemusten etenemistä. Tällä hetkellä Saksan hakemus on käsittelyssä ja ainakin parissa muussa maassa aktiivisuutta, mutta ensimmäinen läpi mennyt näyttää olleen pieni, mutta sisukas Suomi. Demoskene oli samalla ensimmäinen digitaalisen kulttuurin muoto, joka pääsi suomalaiseen luetteloon.
I had an old Core 2 Duo based Mac Mini lying around with next to no use: too slow for desktop or video player use, too hot and noisy as a home server. OS X support had ended years ago, so pretty much the only sensible option for the operating system was some flavor of Linux – a supported version of Windows would most likely mean sticking to 32 bits and 3 GB of memory (one gig is lost because of the chipset) isn’t too much either.
It wasn’t too smooth sailing with Linux either, though. My Mini is somewhat of an oddity with a 32-bit EFI firmware but a 64-bit capable CPU. Unfortunately the combination means that normal 64-bit distros won’t boot and install. There are EFI hacks, such as rEFIt, which might let you work around the issue, but fortunately there was no need for that, as Matt Gadient has made available several modern 64-bit distros for 32-bit EFIs right here. For some reason Lubuntu didn’t boot properly after the installation was complete, so I settled for a comparable Debian+LXDE combination.
Getting Debian to run was not a biggie, apart from figuring out how to change the desktop environment to LXDE. What I had in my hands was still an underpowered, somewhat boring box with no particular use. However, I also own a DVI-composite/s-video adapter, which held promise of plugging the machine into the (t)rusty old Philips for some CRT goodness. Debian did boot with the dongle and displayed a little corner of a larger screen in black and white. I was already about to give up, but with these instructions the situation improved greatly. Do note that the output might be called TV1 instead of TV. Some more tweaking with xrandr landed me PAL colors and proper borders. The xorg.conf setting for the TV standard didn’t seem to work but this did:
xrandr --output TV1 --set "mode" PAL
Border names have changed to “left margin” etc. as well (see xrandr –verbose for all the parameters). With little testing videos seem to play without tearing using VLC as long as the controls aren’t onscreen. Mplayer seemed to be more robust, but curiously it worked better if you switched to fullscreen using the f key instead of the -fs command line parameter – even 50 fps scrolling was silk smooth. My other test case was SCUMMVM, which seemed to tear a bit, but otherwise worked beautifully. A C2D is enough for MT-32 emulation too, unlike Raspberry Pi 1. Oh well, I might not actually use the Mini much for anything even with all this, but at least it was nice to see that PAL is perfectly possible on Linux using the Apple dongle.
There’s a truckload of different Nvidia GPUs around and new ones might be right around the corner this year again. As a consumer it’s been kinda hard for me to compare between old and new generations and figure out whether an update would be worhtwhile. In addition to brand new products, there’s a rather big second hand market, where you might land great deals on aged but still usable cards. Here’s a rough visual view to the last four generations based on G3D Marks:
Plain PETSCII viewable on a real C-64 🙂
This kind of overview can never be really accurate, as there are all sorts of OC/Ti/Super models of GPUs (omitted here), newer cards may have features that the older ones lack and so on. Drivers, games, overclocking and cooling are some more variables that aren’t really present here. The very benchmark used here might not be the best available, but intuitively the figures seem about right (except for the 1030, which might be skewed by the DDR4 models). At least the graph should provide a quick idea with regard to upgrades: would it make a notable difference to switch or not?
Olipa siinäkin taas vuosi. Päällimmäisenä mieleen ovat jääneet monenlaiset velvoitteet, kahden työn välillä pomppiminen sekä lähes krooniseksi kääntyvä uupumus. Muuttaminen on aina raskasta puuhaa, ja vaikka vaihdoimme vain kämppää samassa talossa, niin melkoinen huhkiminen siihenkin tarvittiin. Ei vuosi toki mitään pelkkää kurjuutta ollut: muksuista on alati iloa – jos sitten lisästressiäkin – ja tutkimuksen saralla monenlaista tuli valmiiksi. Harrastuksille on jäänyt aikaa vaihtelevasti, mutta näistä kaikista tarkemmin sitten omissa kohdissaan.
Töiden paiskintaa
Kahden vuoden puolipäiväinen postdoccini pelikulttuurien tutkimuksen akatemiahankkeessa tuli juuri loppuunsa, joten nyt on palattava täysipäiväisesti opetushommiin Aallossa. En toki ole lopettamassa tutkimuksen tekemistä mihinkään ja pysyn hankkeessa roikkumassa edelleen jollain nimikkeellä, vaikka palkka lakkaakin juoksemasta. Ajan jakaminen kahden työpaikan välillä ei ole ollut mitenkään helppoa, ja opetustehtävien pakottavan luonteen vuoksi tutkimus on usein joutunut väistämään. 2018 oli aika kuiva julkaisujen suhteen, mutta viime vuonna pitkään limbossa roikkuneita papruja tuli pihalle peräti oikein mukavasti. Tässä näitä tärkeimpiä:
Olen laiska kirjoittelemaan mitään yksinäni, joten suurin osa on yhteisjulkaisuja muiden kanssa. Musiikissa julkaistun träkkeripläjäyksen tein kuitenkin ihan peräti itse. Yksin kirjoittamisessa on joitakin selviä etuja, kun muutoksia voi tehdä nopeasti, eikä erilaisia tyylejä tarvi sovitella yhteen. Toisaalta motivaatiota on vaikeampi pitää yllä, kun kaikesta on vastuussa lähinnä itselleen.
Skenepuuhat
Tämä puoli oli jälleen hieman paitsiossa, mutta eipä sentään kokonaan. Suurin osa skenetyksestäni keskittyi jälleen PETSCII-grafiikan ympärille muodossa tai toisessa: sain aikaiseksi jokusen kuvan ja pitkästä aikaa myös entistä ehomman version editoristani. Samoille “markkinoille” tuntuu olevan jo kovasti tunkua, mutta ainakin toistaiseksi näkisin, että omassa kikkaleessani on sujuvin työnkulku, kunhan vaan jaksaa opetella niitä pikanäppäimiä. Ainoa varsinainen koodaamani demo oli Vammala Partyille Processingilla väsätty Machine Make Machine, jota ei tosin sen virallisemmin julkaistu.
Hieman meta-skenetyksen puolelle menee vuoden toinen merkkipaalu, demoskenen hakemus kotimaiseen elävän kulttuuriperinnön luetteloon. Suomen hanke on osa isompaa kokonaisuutta, jonka tavoitteena on saada demoskene UNESCO:n aineettoman kulttuuriperinnön listalle. Oman osuuteni työryhmässä piti alkujaan olla pieni, mutta lopulta päädyin kirjoittamaan lähes koko hakemuksen ja hankkimaan sille tukijatkin. Katsotaan, miten käy!
Shakkivuosi
Innostus ja omat kyvyt ovat aaltoilleet stressitason mukaan, mutta shakkia tuli harjoiteltua ja pelattua jälleen verrattain ahkerasti. Osallistuin laskujeni mukaan ainakin neljään viralliseen kilpailuun ja päälle vielä puistoshakin Helsingin mestaruuskisoihin. Mitään sanottavaa menestystä ei edelleenkään herunut, mutta vahvuuslukuni (Selo) lipsahti sentään 1400:n päälle ja pari kertaa voitin jopa selvästi vahvempia pelaajia. Nurkissa alkaa olla jo sen verran paljon välineistöä, että koitan hillitä enimpiä hankintoja – toki perheeseen silti ilmaantui taas muutamat uudet napit sekä laudat, ja vissiin pari shakkikelloakin.
Tärkeämmässä roolissa olen joka tapauksessa ollut perheen varsinaisen lahjakkuuden huoltajana. Poitsu kuskasi tänä vuonna kotiin peräti kolme SM-mitalia, joista viimeinen oli se pitkään odotettu kulta koululaisten SM-kisoista Espoosta. Lisäksi pikashakista hopeaa keväällä ja nuorten SM:istä pronssia. Näiden ansiosta aukesi samalla mahdollisuus osallistua kansainvälisiin kisoihin, joihin ei vielä kuitenkaan pystytty repeämään aikataulujen takia. Vuosi loppui vielä mukavasti pääkaupunkiseudun tokaluokkalaisten jaettuun koululaismestaruuteen. 2020 tulee olemaan jälleen se vaikeampi joka toinen vuosi, kun samassa sarjassa ovat vastassa vuotta vanhemmat pelaajat.
Koneiden koppulointia ja hieman käyttöäkin
Huomattavan suuri osa vapaa-ajasta on seonnut tietokoneiden ja niiden ohjelmien säätämiseen. Tällä erää ei niinkään retroraudan äärellä kuten yleensä, vaan pikemminkin kohtuullisen tuoreiden PC-koneiden. Satunnaisesta päähänpistosta keväällä alkanut koneprojekti kasvoi lumipallon lailla, ja lopulta kaikki perheen käyttökoneet menivät vaihtoon. Osa virittelystä on ollut hieman tuskallista (ja kallista) kantapään kautta opettelua, mutta suurelta osin ihan hauskaakin, ja tunnen nyt olevani paremmin kartalla muisteista, näyttiksistä, prosuista ja muista nykytekniikan ihmeistä kuin pitkään aikaan.
Käytettyjen bisneskoneiden kunnostus ja myynti nousi 2019 entistä näkyvämmäksi kotimaisen tietoteollisuuden haaraksi, ja samoista markkinoista kamppailevat jo varmaankin kymmenet yrittelijät; katsotaan nyt sitten, alkavatko jossain vaiheessa pudotuspelit. HP:n raatoja meillekin hankittiin edullisuuden ja luotettavuuden nimissä, vaikka näin jälkiviisaana olisin ehkä tehnyt toisin, sillä merkkikoneiden laajennettavuus on vähän niin ja näin.
Alati kehittyvä Proton osoittautui isoksi jutuksi Linux-pelaajalle, kun ennen hankalan tunkkauksen takana olleet tuhannet Windows-pelit tulivat helposti saataville Steamin kautta. Vuoden merkittävimpiä kokemuksia olivat etenkin Inside sekä joskus ammoin hankkimani Tales of Monkey Island -sarja. Samalla vauhdilla rupesin hakkaamaan läpi muitakin Mankeja, eikä jäljellä ole enää kuin Escape, jonka karu 3D-grafiikka ja etenkin kankea ohjaus ovat toistaiseksi onnistuneet viivyttämään maaliin pääsyä.
Leffat: sitä sun tätä
Shakki- ja lännenelokuvien vahtaaminen on jatkunut yhä, tosin aiempaan verrattuna jokseenkin säästöliekillä. Näistä saattaa taas joskus päätyä jotain julkaisuksi asti, kunhan sopiva tilaisuus tarjoutuu. Noin muuten ruudulla on pyörinyt jälleen paljon scifiä ja ihan vuoden loppua kohti hieman pukudraamaakin (Ylpeys ja ennakkoluulo -BD on tulossa postissa). Uusien sisältöjen haalimisen sijasta olen palaillut jälleen myös vanhojen klassikoiden äärelle: Alien toimi edelleen kuin häkä, vaikka Scottin myöhemmät yritelmät kuinka hyvänsä ovatkin yrittäneet paskoa sarjan maineen 🙂
Länkkärivuoden parhaita aiemmin näkemättömiä teoksia oli tuoreehko The Sisters Brothers. Pitkään odottanut The Ballad of Buster Scruggs pitää nähdä viimeistään tänä vuonna – sopiva tilaisuus voisi olla vaikkapa kevään länkkärimaraton. Maratonit pyörivät vanhaan malliinsa ja katsojamäärä oli sikäli korkea, että eiköhän tuokin perinne tule hengissä pidettyä. Scifin puolella Aniara oli vaikuttavan kyyninen kuvaus ihmismielestä, ja jostain syystä aikanaan täysin ohi mennyt Moon sekin vuoden parhaita kokemuksia. Eräänä sivujuonteena katsastin vielä rillumarei-elokuvat.
Semmosta. 2020 pitää yrittää huolehtia hieman paremmin niin fyysisestä kuin psyykkisestäkin terveydestä – enemmän lepoa, jos vain suinkin mahdollista ja vähemmän stressaavaa silppua. Parempaa vuotta ja jaksamista kaikille muillekin ryytyneille!
If you’ve ever looked into the second character set available on non-Japanese versions of Sharp MZ computers, such as the MZ-700, you’ve probably noticed how there’s an absurd collection of various game characters, such as smiling and grumpy faces consisting of four blocks. Since you couldn’t display pixel graphics before the PCG extension or the MZ-800, the engineers tried to soften the blow by offering some possibly useful bits and pieces for games. Among the curious mess there’s also a full 2×2 chess set. Here’s a quick mockup of how the board would have looked like (thanks to Tero for finding the combinations and the tip about Tiled).
One possible set of colors, Sharp has as many as eight to choose from(!).
The queen has a weird look on her face, so using the pedestal from the king would probably look better. Likewise, there are prettier combinations for the pawns if you make the knob out of two filled half-circles. Some of the pieces could accommodate stretching to 2×3 blocks, but probably not all of them.
Jaroslav Švelchin Gaming the Iron Curtain: How Teenagers and Amateurs in Communist Chzechoslovakia Claimed the Medium of Computer Games on kiintoisa kurkistusikkuna rautaesiripun takaisen 1980-luvun Tšekkoslovakian tietokoneharrastajien elämään. Retroaiheisia kirjoja julkaistaan tällä hetkellä ennennäkemätöntä tahtia, ja suuri osa niistä on värikkäitä kepeitä “kahvipöytäkirjoja”, joiden äärellä voi nostalgisesti bongata nuoruutensa laitteita tai pelejä. Tämä opus edustaa kirjon toista ääripäätä, akateemista aiheen tutkimusta, mistä kertoo osaltaan myös arvovaltainen julkaisija MIT Press.
Manic Miner -henkinen kansi.
Siinä missä länkkärit saattoivat – rahojen salliessa – marssia kauppaan ostamaan itselleen kotitietokoneen, kamppaili Itä-Euroopan harrastaja monenlaisen niukkuuden parissa. Oma kansallinen mikrotietokoneiden tuotanto oli pitkään suunnattu lähinnä koulukoneisiin eikä muutenkaan riittänyt kattamaan suurta kysyntää, joten laitteita (etenkin Spectrumeja) on muiden saantikanavien lisäksi salakuljetettu ulkomaankomennuksilta. Pelit ovat puolestaan levinneet kopioina kaseteilla paljon helpommin kerhojen ja tuttujen välityksellä, ja rautaesiripusta huolimatta harrastajilla on ollut laajoja piraattipelikokoelmia. Tietokoneohjelmia koskevaa lainsäädäntöä ei ensinnäkään ollut olemassa, minkä lisäksi itäblokissa läntisten tuotteiden oikeuksia tuskin olisi muutenkaan varjeltu.
Vaikka järjestelmä ja paikka olivatkin kovin erilaiset kuin vaikka koto-Suomessa, ei kaikki sivuilla vastaan tuleva vaikuta kovin eksoottiselta. Pelejä kopioitiin ahkerasti täälläkin ja myös keskustelut kotitietokoneiden “hyödyllisistä” käyttökohteista ovat tuttua kauraa. Kerhoja oli meilläkin, tosin Tšekkoslovakiassa niiden rooli näyttää olleen huomattavasti suurempi, minkä lisäksi ne usein toimivat (ainakin nimellisesti) puolisotilaallisten järjestöjen kuten Svazarmin alaisuudessa. Tietokonelehdistön puuttuminen on ainakin todellinen ero: meillä Printti, C-lehti ja etenkin MikroBitti olivat laajasti luettuja merkittäviä toimijoita tietokoneharrastuksen piirissä. Lehdistön tarvetta paikkasivat Tšekkoslovakiassa kerhojen jäsenlehdet, joista suosituimmat levisivät varsinaisten kerhojen ulkopuolellekin.
Vaikka kirja onkin akateeminen, ei se ole mitenkään raskasta luettavaa tai yliteoreettinen. Jo alusta asti itselleni tuli vahva tuttuuden tunne, sillä lähestymistapa muistuttaa Petri Saarikosken Koneen Lumoa (2004), joka käsittelee suomalaista tietokoneharrastusta (nykyään ladattavissa ilmaiseksi täältä). Painetun kirjan lisäksi Švelch on laittanut linjoille monenlaista mielenkiintoista lisämateriaalia valokuvista peleihin, joihin voi tutustua osoitteessa http://ironcurtain.svelch.com/. Tällaisia kirjoja lukisi mielellään lisääkin, joten toivottavasti muut tietotekniikan paikallishistorian tutkijat inspiroituvat Gaming the Iron Curtainista ja tuovat omien maidensa kulttuuria samalla tavoin julki.
