Return to Monkey Island on epäilemättä monelle retrohenkiselle – itseni mukaan lukien – vuoden tärkein pelijulkaisu. Onhan Apinasaarta lämmitelty jo moneen kertaan enemmän tai vähemmän onnistuneesti, mutta tällä kertaa iso juttu on se, että puikoissa ovat itse vanhat starat Dave Grossman ja Ron Gilbert. Steamista teos irtoaa 23 eurolla, joten eipä hankinnan kanssa tarvinnut kauan jahkailla, kunhan ensin kävin tarkistamassa ProtonDB:stä Linux-toimivuuden. Kovin lupaavalta ei ensi alkuunsa tosin näyttänyt:
Musikki sentään soi…
Kun surullisen mustan ikkunan yrittää sulkea rastista, niin siirrytään koko näytölle ja Manki kyselee haluatko varmasti poistua. Cancelin kautta päästään menuun ja kaikki futaa siitä eteenpäin oikein iloisesti. Jonkun Steamin tai pelin päivityksen jälkeen tuli köhimistä, mutta vaihtamalla Protonin versioksi 7.0-4 vaikeudet taas voitettiin. Eräänlaista pulmien ratkontaa tämäkin. Lähtökuopissa kompastelun jälkeen en huomannut mitään sekoilua, tökkimistä tai kaatuilua itse pelissä, vaikka se jo hakattiin kahdella eri Linux-koneella loppuun asti.
Graafinen tyyli on jälleen kerran uusittu, mutta tällä erää sentään alkuperäisten tekijöiden eikä satunnaisten kuikeloiden toimesta (Escape from Monkey Island, ääks). Tyyli on reippaasti karrikoitu, mutta omasta puolestani ihan onnistunut. Hahmot ovat sarjakuvamaisuudestaan huolimatta ilmeisesti ihan ehtaa 3D:tä, mutta ohjausta ei ole onneksi lähdetty sotkemaan kamera-ajoilla tai pelipädien ehdoilla. Luvassa on siis tuttua perinteistä hiiriohjausta, lukuun ottamatta joitakin ihan onnistuneita uudistuksia: verbiluetteloa ei tarvi kahlata, vaan asiat tapahtuvat suoraan esineitä ja hahmoja kliksuttelemalla. Erittäin tervetullut pikku ominaisuus on ruudun aktiivisten alueiden korostus tabia painamalla. Musiikin ja ääniefektien saralla Manki on niin ikään laatutavaraa; klassisten rallatusten sovituksia kuullaan tietysti uuden musan ohella.
Ei ne ole ne samat merkkarit.
Mutta entäpä sitten itse peli? Hahmokatraassa nähdään tuttua sakkia Guybrushista Elaineen ja LeChuckista käsiä viuhtovaan Staniin. Toisaalta uusiakin tuttavuuksia on runsaasti, joten pelkkään vanhan lämmittelyyn ei ole jääty. Naishahmoja on nykyajan ilmapiirin mukaisesti paljon enemmän kuin ennen, vaikka Mankissa tuskin oli sen asian suhteen juuri muutenkaan korjattavaa Elainen, Carlan, Voodoo Ladyn ym. vahvojen persoonien vuoksi. Elainesta mainittakoon tässä poikkeuksellisen kiltti käytös – onhan päähenkilöiden parisuhde ollut viime peleissä pikemminkin varsin myrskyisä. Kaanonia ajatellen selvästi eniten ammennetaan sarjan ykkösosasta ja jonkun verran kakkosesta, siinä missä myöhemmät tekeleet on unohdettu aika tyystin.
Juonta en halua pahemmin ryhtyä spoilaamaan, mutta tutuista aineksistahan se on jälleen keitelty: aarteita etsitään, laivalla seilataan, monenlaisia pulmia ratkotaan ja läppää heitetään joka käänteessä. Vanha kunnon Mêlée Island on tärkeänä tapahtumien näyttämönä, minkä lisäksi nähdään tuoreempia mestoja, kuten hyinen Brr Mudan saari. Vaikeustaso on ihmismäinen, enkä itse jäänyt pahemmin jumiin kuin oikeastaan yhden kerran. Ryytyneen seikkailijan tietä tasoittaa nykytyyliin vinkkijärjestelmä, johon en tosin puristina tietenkään turvautunut. Steamin pelikello näytti läpipeluun kohdalla yhdeksää tuntia, josta tavoiteorientoitunut veteraani saa varmasti niistettyä halutessaan muutaman tunnin pois.
Nyt ollaan jo pitkällä.
Kaikkiaan Mankin paluusta jäi hyvä maku. Uudistukset on tehty järkevästi, sisältöä on hierottu isolla vaivalla ja pelattavaa riittää koko rahalla. Joitakin sivujuonia jäi edelleen kaluamatta, saavutuksia saavuttamatta ja monia triviakortteja löytämättä, joten pelin äärelle voi palata vielä myöhemminkin. Fanserviceä on jotakuinkin sopivasti: vanha parta voi hykerrellä viittauksia bongatessaan, mutta peli toimii myös itsenäisenä teoksena eikä edellytä kattavaa mytologian tuntemusta. Ensisijainen kohdeyleisö lienee silti pelisarjan nostalgiahuuruinen fanikunta, joka tuskin tulee tähän tulokkaaseen pettymään.
edit: No kah, tästähän tuli juur natiivi Linux-verssukin.
Siitä on noin parikymmentä vuotta kun pelasin viimeksi Myth II: Soulblighteriä. Aikanaan peli kolahti tosi lujaa ja se tuli hakattua pariin kertaan läpi, yhden kerran Mäkillä ja toisen kerran Linuxilla lisäosineen. Tuolloin Linuxilla pelaaminen oli aika lailla hankalampi harrastus kuin tänä emulaattorien, Protonien ja striimauspalvelujen aikana, mutta Loki Software porttasi joitakin isoja hittejä natiiviversioiksi (kiitos siitä!). Ensimmäistä tai kolmatta Mythiä en ole jostain syystä koskaan edes kokeillut. Kolkkia ei enää edes tehnyt Bungie, ja arvostelujen perusteella taso läsähti viimeiseksi jääneessä osassa.
Jossain varaston uumenissa on vielä bigbox-versio Linuxille tallessa, mutta se tuskin enää lähtisi edes käyntiin, sillä käyttöjärjestelmät ja kirjastot ovat ehtineet muuttua jo niin moneen kertaan. Ongelman ratkaisee kätevästi Project Magma, joka on päivittänyt pelimoottoria nykykoneilla toimivaksi. Windows-, Mac- ja Linux-version lisäksi sivulta löytyy ladattavaksi myös kaikenlaista laajennusta ja lisäkenttää. Alkuperäinen pelilevy tarvitaan asennusta varten, mutta varaston sijasta tongin hetken Internetiä ja “jostain” sattui löytymään iso-image, jonka avulla Myth asentui ongelmitta.
Kaikkeen sitä sotamies joutuukin.
Kiitos Project Magman huhkimisen, peli tukee nykyisiä ruututarkkuuksia sekä 3D-kiihdytystä OpenGL:n avulla. Ruudunpäivitys onkin pehmeää, mutta 27″ littumonitorilla palikkaiset hahmot ja esineet näyttävät pykälän karummilta kuin kuvaputkella 20 vuotta sitten. Maaston mössöisyyttä voisi korjata lataamalla korkean resoluution tekstuuripaketin, vaikka toisaalta karuissa graffoissa on alkuperäistä aitoutta. Muutaman tunnin pelutuksen perusteella kaikki tuntuu toimivan hyvin: en ainakaan vielä törmännyt kaatuiluun tai mihinkään merkittävään bugaamiseen.
“Vieläkö maistuu?”, kysyy Skrolli-lehden retroliitteen vakiopalsta. Samaa pohdin itsekin, kun lähdin taas Mythin maisemiin. Kuuden kentän jälkeen voin onneksi todeta, että kyllä maistuu. Itse tarina ei kenties vaikuta enää yhtä vetävältä kuin aikanaan – aika tavallista miekkaa ja magiaahan tämä – mutta itse sisältö potkii edelleen. Sopivan haastavaksi viritetty vaikeustaso, vaihtelevat tehtävät ja taktinen rähinöinti pitävät otteessaan. Jopa nykypeleihin tottunut 10-vuotias poikani näyttää jääneen koukkuun, joten eiköhän tuo tarinamoodi tule tahkottua kolmannenkin kerran läpi. Katsotaan, riittääkö sen jälkeen vielä intoa tutustua nettipeliin tai lukuisiin harrastajien tekemiin lisäpalikoihin. Ehkäpä ainakin vanha tuttu lisäosa Chimera pitäisi yrittää kaivaa jostain netin syövereistä.
Tätä nykyä vanhoja hittipelejä herätellään ahkerasti henkiin uusilla tietokoneilla sekä konsoleilla toimivina remakeina, joissa on sekä taiteellisia että teknisiä parannuksia (tai sellaisten yrityksiä). Olisi uljasta, jos koko Myth-trilogian voisi suit sait laillisesti ostaa vaikkapa Steamista. Kukaan ei toistaiseksi näytä tähän tilaisuuteen tarttuneen, joten mennään sitten laittomammin. Sonyn taskuun juuri siirtyneeltä Bungielta lienee valitettavasti turha odottaa mitään, joten kiitos vielä Project Magmalle lipun kantamisesta.
Partyiltä on taas jokseenkin ryytyneenä palattu, mutta on sitä pahempaakin nähty. Osallistuin jälleen sekalaisiin kompoihin, joten tässä näytille tekeleitä ja hiukan niiden taustatarinaa. Ensimmäisenä Tuplaimet, jotka eivät tällä erää olleet ehkä ihan nokkelimpia keksimiäni, vaikka kakkossija heltisikin. Välillä aika vaikea ennustaa yleisön äänestyskäyttäytymistä, kun oma suosikkini sijoittui huonommin:
Valokuvasompoon näpsäisin simppelin shakkikuvan Shah Mat, joka toimii aiheen luontaisen kuvauksellisuuden takia. Linssivääristymä teki kuvaan aikamoisen kalansilmämuljahduksen, jota en ruvennut suuremmin korjailemaan, vaan säädin lähinnä hiukan kontrastia, rajausta ja väritasapainoa.
Nappuloiden siirtelyn jälkeen laudalla ei näytä edes olevan matti
Toinen valokuva oli Kimmon kanssa työstetty Jorma lepää, osa suurempaa Ryönämestari-konseptia, josta kirjoitan tarkemmin ihan oman postauksensa. Kuvaan tavoitettiin suomalaisen miehen lepohetki maaseudulla rankan työpäivän päätteeksi.
Kuvattu Pakarajärven maitolaiturilla
Jos juuri muuta en ehtisikään, niin petskari sentään on yleensä nopea tehdä. Tällä kertaa ensimmäinen kahdesta duunista on optikkokäynnistä ja siellä nähdyistä hienoista laitteista innoittunut OC-125:
A largely* non-intrusive and pain-free optical device for measuring human visual acuity
Toinen petskari oli osa Ryönämestari-tuotesarjaa, tekstigraffaksi muokattu, Kimmon alkujaan piirtämä logo. Tämä kuva julkaistiin nimellä Laatu ruokaa.
Puhtaasta luonnosta lapioitu
Kaikkein eniten vaivaa meni Ryönämestari-videoon, jonka ideointi ja tekeminen alkoivat jo tasan vuosi sitten. Kirjoitan siitä tosiaan ihan oman postauksensa hiukan myöhemmin, koska sanottavaa on paljon ja projektin aikana tuli opittua yhtä sun toista – enimmäkseen tietysti kantapään kautta. Oli samalla ensimmäinen oikea wild compo -entryni, vaikka joihinkin olen hiukan osallistunut vuosien varrella.
Fitin vuosijuhlaa vietettiin jo kaksi viikkoa sitten Ylöjärvellä, mutta en ole ehtinyt opetuskiireiden vuoksi vielä kirjoittaa aiheesta ajan kanssa. Jälleen kerran täytyy hämmästellä sitä, miten alkujaan 1991 koulumatkalla koto-Vammalassa perustettu tiimi edelleen gravitoituu yhteen eri puolilta Etelä-Suomea kerran vuodessa saunomaan, syömään, laulamaan, kaljoittelemaan, katselemaan demoja, ynnä muuta. Jäsenistössä oli vaihtuvuutta — kuten ajan henkeen kuului — ysärin puolivälissä, mutta enää 2000-luvulla ovi ei ole käynyt suuntaan eikä toiseen.
Marq–Roz–Zebra–Yzi–Manu–Pete. Ja kuvasta kiitos Manulle.
Ei liene yllätys, ettei keski-ikäistyvä ruuhkavuotinen skeneri ehdi ja jaksa vääntää produja enää samalla tahdilla kuin teini, mutta jotain sentään syntyy: pikkuintroja, kuvia ja biisejä julkaistaan tasaisesti kompoissa vuodesta toiseen. Tälle vuodelle olisi ohjelmassa vielä eräänä velvoitteena 30-vuotisdemo, mutta toistaiseksi sen edistämiseen ei ole oikein tuntunut löytyvän sopivaa motivaatio-luppoaika-komboa. Alusta olisi historiallisista syistä luontevimmin 1990-luvun puolivälin DOS-PC, joka on yhtäältä aika “helppo” ja tehokas alusta moneen retrokoneeseen verrattuna, ja toisaalta laitteistoltaan kirjava sekä kehitystyökalujen puolesta asteen ärsyttävä.
Tämän vuoden partykompo oli tietysti tietokilpailu tiimin historiasta. Palkintoina jaettiin uunituoreita “Fit – Lihaa säästämättä, laadusta tinkimättä” -tarroja, joilla voi laittaa läppärinsä ja muut laitteensa tunnustamaan väriä. Jos ei suuria yllätyksiä tule, niin 2031 sama sakki lienee jossain juhlistamassa 40-vuotissynttäreitä. Kymmenen vuoden päästä voi jälleen hyvin katsoa vaikka ihan samat nostalgiset partyvalokuvat ja vanhat demot uudestaan ilman, että toisto rupeaa puuduttamaan 🙂 Toivon mukaan olen siihen mennessä löytänyt jälleen kadonneet jäsenkorttini ja Covoxin näyttelyä varten. Hyvä Fiture Crew!
Sitä voisi vuonna 2021 kuvitella, että PETSCII-grafiikalla ei ole enää ammatillista eikä kaupallista merkitystä, mutta eihän asia niin toki ole! Itse olen tehnyt petskareita opetuskäyttöön useitakin kappaleita sekä opettanut yhdellä retrografiikkaan keskityneellä kurssillani editorin käyttöä. Alla tärkeimpiä poimintoja ohjelmointikursseilta: algoritmien toiminnan havainnollistamista sekä juuri tänään aamusella väsäämäni vuokaavio. Varmasti mukana on niin retrofiilistelyä kuin hassutteluakin, mutta toisaalta on puhdas tosiasia, että olen merkkigrafiikan äärellä yksinkertaisesti tuottavampi kuin vektori- tai pikselityökalun varressa. Gridiin on nopea lätkiä tuttuja merkkejä, asemoinnit tulevat kohdilleen ilman eri vaivaa, alueiden kopiointi ja pyörittely käy vikkelästi, fontista ja tekstikoosta ei tarvi välittää (koska niitä on tasan yksi), kuvasta on helppo tehdä kopioita, työkalut ovat nopeasti käsillä, ja ylipäänsä kaikki tulee niin selkärangasta, että aikaa ei haaskaannu opetteluun, etsimiseen ym. sählinkiin. Ehkäpä gridipohjaisella yksinkertaisella työkalulla todella on annettavaa softajärkäleille, jotka monimutkaisuudellaan masentavat noviisin, joka halusi vain tehdä nopeasti pikku kaavion.
Vuosia luotettavasti — ainakin kohtuuden rajoissa — toiminut DOSBox jätti ns. tielle tällä viikolla. Isolla tehopöntöllä ja Nvidian näyttiksellä en huomannut mitään ongelmia, mutta läppärin integroidulla tulikin outoa käytöstä koko näytön tilassa: hiiren kursori välkkyy noin kerran sekunnissa ärsyttävästi keskellä ikkunaa. Googlailun perusteella vika saattaa olla X:n ja SDL 1.2:n yhteispelissä, mutta mene ja tiedä. Yritin ratkoa ongelmaa monin keinoin asentamalla ja kääntämällä erilaisia forkkeja. Tässä tuloksia:
Alkuperäinen DOSBox 0.74: Ongelman saa tavallaan “ratkaistua” heiluttelemalla hiljalleen hiirtä, minkä ei todellakaan pitäisi olla tarpeen. Forkeissa on kaikenlaisia uusia hienouksia, joita tästä hiukan jämähtäneestä vakkarista puuttuu. Vakio-poksissa toimivat toisaalta äänet parhaiten kaikista kokeilemistani versioista. Erilaisten grafiikkavaihtoehtojen (surface, OpenGL, overlay) vaihtelu ei tunnu vaikuttavan asiaan.
DOSBox Staging: Tämän ainakin pitäisi olla uusi ja hieno SDL2-pohjainen versio, mutta äänet toimivat jostain syystä aika satunnaisesti. Omissa demoissa niin SB- kuin GUS-äänetkin pysyivät mykkinä. Hiiren välkkyminen on sentään korjattu. Sorsa ei edes kääntynyt, kiitos uuden käännösympäristön.
DOSBox-X: Tässäkin on kaikenlaisia uutuuksia, kuten jokseenkin kätevät menut. Näppäinoikotiet on jostain syystä pistetty nekin uusiksi. Ääniä kyllä kuuluu, mutta ne rapsuvat ja pätkivät aivan liikaa, vaikka bufferin pituutta kasvattaisi kuinka. Pointteri ei ainakaan räpsy ja skaalaus toimii paremmin kuin vakkarissa.
Osa ääniongelmista ja hidasteluista liittynee läppärin hitauteen, vaikka luulisi i5-6300U:n nyt jotain jaksavan — isolla pöntöllä kaikki toimii paremmin, mikä osaltaan lienee Nvidian näyttiksen ja ajurien ansiota. DOSBox Staging pysyy valitettavasti yhtä mykkänä molemmilla. Näyttää siis siltä, että demot pitää viikonloppuna ajaa vakio-laatikolla ja heilutella hiirtä…
Perheeseen tuli kesällä hankittua satunnaista soittelutreeniä varten edullisemman pään Casion CT-S100-urku, jolla on rääkätty korvia jo parin kuukauden ajan ihan onnistuneesti — onneksi laitteessa on myös kuulokemahdollisuus. Kotikotona 1990-luvulla olleeseen Casion urkuun verrattuna nämä nykyvärkit ovat varsin käteviä ja monipuolisia: instrumentteja on toistasataa, asetuksia voi säätää monipuolisesti, mukana tulee nuottiteline ja saapa laudan kiinni jopa tietokoneeseen USB-MIDIn kautta.
Simppeli ulkonäkö pettää.
MIDI-mahdollisuus oli jäänyt kutkuttamaan mieltäni, ja tänään lopulta löytyi sopiva hetki räpeltää sen äärellä. Casio ei ominaisuutta juuri mainosta, eikä CT-S100 ole periaatteessa General MIDI -yhteensopivakaan, mutta “mitäs jos?” -hengessä päätin silti kokeilla, mitä ScummVM:n MIDI-ulostus sanoisi. Micro-USB-kaapeli tietokoneeseen kiinni ja kokeilemaan. Säätöjä ei paljon tarvittu:
Näinkin mutkikasta!
The Secret of Monkey Island mainioine biiseinen oli luonteva testikohde. Alun perin peli on tukenut Rolandin MT-32:ta, joka ei sekään ole General MIDI -laite, mutta ilmeisesti riittävän lähellä, jotta ScummVM pystyy mäppäämään instrumentit suunnilleen oikeiksi. Suuri oli hämmästykseni, kun Mankin tunnari kajahti soimaan urusta ilman sen suurempia ongelmia 🙂 CT-S100 siis lienee käytännössä oikeasti pitkälti GM-kykyinen — varmaankin jotain efektejä tai instrumentteja puuttuu. Midi-biisejä voi soitella helposti asentamalla pmidin:
pmidi -p 28:0 barimyst.mid
Yllä olevat numerot saa selville ajamalla komennon aconnect -i. Näpellän Casion äärellä varmaan jatkossa lisääkin, sillä ainakaan toistaiseksi ZynAddSubFX ja MilkyTracker eivät suostuneet ottamaan nuotteja vastaan kiipparilta. Ratkaisu olisi luultavasti JACK, jonka kanssa taannoiset kokemukset ovat olleet hieman sekalaisia. Toinen kokeilemisen arvoinen viritys olisi kytkeä urku USB-pulikan kautta iPadiin ja GarageBandiin. Postailen lisää, jos jotain uutta ilmenee.
Tuttuun tapaan heinäkuussa saapui taas Vammala Party, joka pidettiin tälläkin kertaa Ikaalisissa (oikeasti Vammalassa on oltu viimeksi vuonna 2000). Tällä erää olin harvinaisen ajoissa liikkeellä kompoentryjen kanssa, sillä ajatus partypaikalla kiireessä koodaamisesta/piirtämisestä tuntui hieman ahdistavalta. Niinpä kaikki oli kasassa jo muutama päivä ennen paikan päälle lähtöä. Valokuviin en hirveästi painostanut, mutta tuli niitä sentään kaksi näpättyä:
Jotakin uutta, jotakin vanhaa
Ensimmäiseen löytyi ajankohtainen aihe maahan heitetystä Pilsner Urquellin mainosmaskista, jossa yhdistyivät ajankohtaisuus, historia, roskaaminen ja korona. Toisessa näpsyssä oli samaa ajankohtaisuutta, kun kävelyretkellä tuli vastaan maahan kaatunut sähköpotkulauta, joista on keskusteltu viime aikoina runsaasti:
Kaatuneiden muistolle
Tuplaimissa olen pärjännyt poikkeuksellisen hyvin jo kahtena aiempana vuonna, ja tällä erää irtosi suorastaan voitto tekeleellä Friman’s Birds. Nämä eivät yleensä hieromisesta juuri parane, enkä käyttänyt yhdistelmien etsimiseen yhtä aamua pidempään. Idea on tärkein ja se joko toimii tai ei – känninen skeneyleisö on omanlaisensa raati, jonka nauruhermojen kutkuttamiseen pärjääminen perustuu. Tässä kaikki kolme pläjäystä:
Kuten arvata saattaa, grafiikkakilpailuun piti väsätä vähintään yksi petskari. Ensimmäinen yritelmä oli M. C. Escherin joutsengrafiikan versiointi, joka näyttää simppeliltä, mutta ei ollut järin helppo tehdä merkeillä. Yhtäältä en rankkaa tällaisia versiointeja keskimäärin hirveän korkealle, mutta toisaalta lopputulos on toimiva ja tekniikka (tietääkseni) uusi PETSCII-maailmassa. Viitossijaa kummempaa ei tällä irronnut, mutta onneksi sentään partyjen jälkeen kehuja on tullut:
M.C.
Toinen petskari oli omaperäisempi, vaikka teknisesti huomattavasti kökköisempi. Idea lähti Madeiran tyylisestä tekstuurista, jossa olisi sarjakuvamaisia päitä – näitähän on sarjiksissa ym. nähty. Luonnostelin ensinnä (turhaan) paperille, mutta siitä ei ollut juuri hyötyä, joten rupesin täyttämään ruutua merkeillä ja annoin niiden viedä. Lopputulos ei ollut yhtään alkuperäisen idiksen mukainen, mutta edes jokseenkin mielenkiintoinen:
We the People
Päät ovat hieman sinne päin, mutta toki merkeillä on vaikeaa tehdä kovin hienojakaan. Graffakompossa tällä heltisi neljäs sija; tällaisessa kuvassa on toki liikaa detskuja ja nähtävää, jotta kaikkea ehtisi lyhyessä ajassa käydä läpi. Jos johonkin olen tässä sukujuhlamaisessa ITE-pläjäyksessä tyytyväinen, niin hahmojen ilmeikkyyteen ja pariin niiden väliseen vuorovaikutukseen (pisnesmies katsoo epäillen renttua, takarivin äijä on selvästi vaikuttunut naishahmosta ym.).
Me, Me, Me!
Tällä erää löysin jostain motivaatiota tehdä myös parissa päivässä Processing-demon, jonka nimeksi tuli Me, Me, Me! Mitenkään virallisemmin tätä tekelettä ei julkaistu, mutta ehkäpä ainakin efektejä kannibalisoidaan johonkin myöhempään “oikeaan” tuotokseen. Visuaalit toimivat mukavasti yhteen Yzin biisin kanssa, vaikka teknisten ongelmien vuoksi smuuthiksi hierottu 60 fps:n sisältö olikin skriinillä sitten tökkivää 30 fps:ää. Fysiikkasimulaatioiden lisäksi mukaan mahtui jopa kepeää tarinankerrontaa, kun narsistinen oranssi pallo on ensin uransa huipulla seuraajien ympäröimänä, mutta joutuu sitten vaikeuksiin ja lopulta murskatuksi.
Värkkäsin viime syksynä uuden version PETSCII-editorista, minkä lisäksi olen vuoden varrella tehnyt petskarigrafiikkaa muutamaan kertaan opetuksen tueksi – onhan valmiista palikoista nopea lätkiä ruudukkoon juttuja verrattuna siihen, että yrittäisi tehdä saman vaikkapa hienommin vektoreina. Viimeisin luova pläjäys oli jo niinkin kaukaa kuin viime vuoden Vammala Partyiltä, jossa isolla vaivalla väkästetty, teknisesti haastava Hitched jäi kompossa hännille. Neljän vuoden tauon jälkeen saapui kuitenkin taas Plain PETSCII Graphics Competition, joka oli 2013 suuri syy sille, että rupesin omaa edikkaa tekemään. Eli ei kun piirtämään. Ensimmäisenä syntyi kiireessä Light:
Noh joo.
Sama idea oli jo nähty yksinkertaisempana The First Ballissa, mutta halusinkin tällä lähinnä varmistella, että saisin edes jotain varmasti kompoon ajoissa. Vaikka toteutus on mekanistinen, pieni isometrinen tekstinpätkä, niin yritin vältellä pahimpia trivialiteetteja: koko shadow-teksti ei ole kerralla näkyvissä, vaan se pitää lukea osittain varjosta, minkä lisäksi varjo ei osu eri etäisyyksillä oleviin seiniin siististi tasan keskelle. Onnistuneempi tunnin yritelmä oli puolestaan Madeira:
Etelän … harmautta.
Kuusnelosen väripaletti – etenkään käyttämäni synkeä Pepto – ei ole aivan omiaan kirkkaan auringonpaahteisen etelän rannan kuvaamiseen, mutta se on se mikä se on. Tavoittelin kuvassa tekstuurimaista Etelä-Euroopan rantamaisemaa, jossa valkoseinäiset ja punatiilikattoiset talot nököttävät vuorenrinteellä. Madeira sattui kohteeksi hieman sattumalta, kun vastaan tuli jonkun matkamainoksen kuva Funchalista. Näin jälkiviisautena värikonflikteja olisi voinut vältellä paremmalla suunnittelulla ja talot olisi kannattanut piirtää järjestyksessä takaa eteen, mutta toisaalta halusin vältellä liikaa kliinisyyttä ja hieromista. Tästä tuli tehtyä myös vähän pirteämmin väritetty Plus/4-versio, jossa ei ole oikein sopivaa oranssia siinäkään, mutta ainankin taivaan saa kirkkaammaksi ja kattoihin hiukan eri sävyjä.
Sellainen oli 2020. Kuvittelin viime vuoden olleen jotenkin poikkeuksellisen raskas, mutta tähän loppuvaan verrattuna ei se sitä tainnut ollakaan. Koronavirus vaikutti tietysti melkein kaikkeen tänä vuonna, kuten varmasti muillakin, mutta ehkäpä aiheesta ei nyt jaksa jauhaa juuri nyt paljon enempää – muistelmia etäkoulusta kirjoittelin jo keväämmällä. Yleensähän nämä pandemiat ovat “siellä jossain” eivätkä kosketa lintukotoamme, mutta tämänkertainen tuli ihan kotiovelle asti.
Töitä ja tutkimusta
Aallossa ryhdyttiin etätöihin suunnilleen ensimmäisten joukossa keväällä, mistä seurasi yllätys ja toinenkin, kun lähiopetukseen suunnitellut kurssit piti pikaisesti siirtää verkkoon. Osa opetuksesta, kuten opinnäyteseminaari, teki digiloikan odottamattoman helposti, siinä missä studiokurssit olivat paljon kinkkisempi tapaus. Eipä juuri käy kateeksi syksyllä aloittaneita uusia opiskelijoita, jotka eivät ole välttämättä nähneet luokkakavereitaan fyysisesti ollenkaan – toisaalta jotkut sanoivat opintojensa sujuneen nyt jopa paremmin, kun kursseihin pystyi osallistumaan kotoa käsin.
Videopuheluihin ei ole valitettavasti oikein standardia, ja vaikka suurin osa omista duuneista on hoitunutkin Zoomilla, on taloudessa eri tarkoituksiin käytetty myös ainakin Teamsia, TeamWieweriä, Google Meetiä ja Facebook Messengeriä. Suurin osa toimii Linuxissakin hyvin, mutta toisinaan on tarvinnut kaivaa vanha MBP kaapista.
2019 kypsyi poikkeuksellisen mukava artikkelisato, joten tänä vuonna on ollut sitten vastaavasti hiljaisempaa. Tapani Joelssonin kanssa kirjoitettu ”Another visitor!” – kun puhuvat koneet tulivat kotiin taisi jäädä ainoaksi vertaisarvioiduksi julkaisuksi. Populaaripätkiä tuli sentään työstettyä Skrolliin tavallista enemmän, vaikka niistä ei paljon akateemista glooriaa kerrykään. Hartaasti kokoon kursittu WiderScreenin tietokonekulttuuriaiheinen erikoisnumerokin saatiin lopulta kunnialla pihalle.
Vuoden akateeminen kohokohta osui elokuulle, kun Turun yliopiston humanistinen tiedekunta myönsi allekirjoittaneelle digitaalisen kulttuurin dosentuurin. Juuri mihinkään se ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa (eikä välttämättä vaikutakaan), mutta oli silti mukavaa saada jotain tunnustusta vuosien rehkimisestä. Samalla karistin henkisesti viimeisetkin pitkän jatko-opiskelulimbon tomut jaloistani.
Skenetyksiä
Ensi hätään tuntui siltä, että eipä tänäkään vuonna paljon mitään tullut tehtyä, mutta ei tilanne aivan niin synkeältä näytä lähemmässä tarkastelussa. Muutama PETSCII-kuva tuli jälleen väkästettyä joko kilpailuihin tai omaksi huviksi, ja pariin niistä olen jopa näin jälkikäteenkin ihan tyytyväinen. Pariin kertaan laitoin merkistön myös opetuskäyttöön, kun havainnekuvia oli nopeaa tehdä petskarina. Vastoin odotuksiani koodasin jopa yhden ruudun minimalistisen pikku Processing-demon (Naien) Vammala Partyille. Ensi vuonna täytyy luultavasti aktivoitua hieman enemmän, sillä Fit täyttää pyöreät 30 vuotta.
Pitkään ja hartaasti väsätyt Marq’s PETSCII Editor ja Pixel Polizei saivat molemmat ison päivityksen. Merkittävin sisäinen muutos oli loikka Processingin versiosta 2 versioon 3, mutta ujutin kaikenlaista muutakin pikku lisätoimintoa ja bugikorjausta mukaan, kuten vaikkapa paremmat tiedostovalitsimet Linuxille ja Macille. Polliisi on näistä kahdesta se sivuraiteelle joutunut projekti, jolla ei liene paljonkaan aktiivikäyttäjiä, siinä missä PETSCII-editorilla niitä on varmasti ainakin useita kymmeniä ulkomaita myöten.
Virustilanne vaikutti myös skeneen, ja niinpä vain katkesi ’94 alkanut Assembly-putkeni (jos tätä katkoa voi laskea), kun kesäassyt peruttiin. Vammala Party saatiin sentään pidettyä melko normaalisti. Synkkyyden keskellä valopilkkuna loisti läpi mennyt hakemus, jonka myötä demoskene lisättiin kansallisen elävän perinnön luetteloon, mahdollisesti jopa ensimmäisenä digitaalisena kulttuurina maailmassa. 2021 alussa saanemme kuulla, miten kävi saksalaisten hakemukselle.
Tietotekniikkaa
Isot konepäivitykset tuli tehtyä pitkälti viime vuonna, mutta toki viime aikoinakin on tullut räpellettyä tietotekniikan äärellä varsin ahkerasti (jo etätöidenkin takia). Edelleen fokus on ollut siellä tuoreemman tekniikan puolella tyyliin peesee-Raspi-verkkolaitteet, joten retrokokoelma on saanut enimmäkseen odottaa aikaa parempaa. Linux-osaamista on karttunut vapaaehtoisesti ja hieman pakollakin, että videoneuvottelut ym. on saanut pyörimään.
Alla on nyt varsin pelikelpoinen peesee, mutta itse pelaamiselle ei ole oikein riittänyt aikaa, eikä jonossa ole ollut järin montaa kuumottavaa teostakaan, joita olisi ollut pakko päästä hakkaamaan. Proton on ollut jälleen ystävä, ja sen avustuksella tuli tahkottua läpi ainakin näyttävä Gris ja viihdyttävä Creaks. Inside taisi tulla pelattua taas ainakin kolme kertaa läpi pikku palasissa, mutta mihinkään speedrun-yritykseen en ole ainakaan vielä uskaltautunut. Steam-kirjastossani olisi varmaan toistasataa täysin kokeilematonta tekelettä – koskahan noidenkin äärelle ehtinee?
Shakkia
Korona puraisi shakkikerhoja pahasti, ja suuri(n) osa tämän vuoden kilpailuista on jouduttu peruuttamaan. Parit nappulaturnaukset sentään ehdittiin koluta ja puistoshakin kovatasoinen HM. Linjoilla on toki voinut pelata yllin kyllin, mutta hyppy takaisin oikealle laudalle ei ole aina ihan helppo, kun tilanteita hahmottaa oikeilla pelivälineillä heikommin. Nappuloita ja lautoja tuli kokoelmaan vain muutamat uudet, mutta sentään onnistuin parin vuoden etsimisen jälkeen lopulta hankkimaan aidot Tannit, joita on tehty Vammalassa.
Uskaltauduin helmikuussa kokeilemaan pikashakkia Lichessissä, vaikka olinkin jo ennalta tuominnut sen itselleni liian kiivastahtiseksi ja mahdottomaksi. Ennustukset näyttivät käyvän toteen, kun alkuunsa tuli takkiin melkein järjestään. Kaikkeen tottuu ja nyt joulukuun lopussa vertailulukuni on noussut pohjamudista jo melkein 500 pistettä, eikä 3+2 tunnu enää ollenkaan niin hätäiseltä huiskimiselta kuin aluksi. Noin kaikkiaan alan huomata omassa pelaamisessani näin kolmen vuoden jälkeen jotain tiettyä rutinoitumista ja kokemusta, kun kuvioita alkaa tunnistaa helpommin ja törkeiden munausten määrä on hiljalleen pienentynyt.
Leffoja ja sarjoja
Taloyhtiö laittoi kerhohuoneen oven säppiin – tämäkin taas koronan vuoksi – joten vuoden molemmat länkkärimaratonit oli harmillisesti pakko perua. Toivottavasti edes ensi keväänä tärppää, koska pitäisi jo päästä näkemään sinne jyvitetty The Ballad of Buster Scruggs. Noin muuten olen jatkanut länkkäreiden kuluttamista, mutta selvästi enemmän vanhoja laatufilkkoja uudelleen katsellen kuin aiemmin näkemätöntä bulkkia haalien. Eräänä aluevaltauksena oli sentään ehta 3D-länkkäri, vaikka kokemusta ei voi kovin nautinnolliseksi luonnehtiakaan.
Yhtenä kartoitusprojektina katsoin läpi puukkojunkkarileffat, missä ei juuri aikaa vierähtänyt “genren” niukkuuden takia. Täysmittaisille filkoille on usein vaikea löytää aikaa, kun taas sarjoja on helpompi koluta, joten ysärin vanha suosikki Kyllä Jeeves hoitaa sai uuden kierroksen. Muuten työn alla on ollut ainakin Star Trekiä, useampi kausi Merilinjaa sekä aivan hiljattain korealaista zombidraamaa Kingdom.
Muita puuhia
JavaScript on kökköyksistään huolimatta nykyään tärkeä työkalu, joten opettelin sitä sen verran kuin oli tarpeen omien interaktiivisten kikkareiden saamiseksi verkkoon. Tyypitettyjen perinteisten kielten suunnasta tulevalta “kaikki käy” -mentaliteetti ei irtoa noin vain, mutta on sitä kaikenlaista muutakin tullut neppailtua, joten miksipä ei tuota. Mihinkään loputtomaan frameworkkien suohon en ajatellut sukeltaa, vaan pitäydyn näillä näkymin tutunoloisessa P5.js:ssä, jota voi kirjoittaa vaikkapa Processingin editorilla suoraan. Pistin linjoille pari ensimmäistä kokeilua: Frozen ja Jsrokit.
Vuoteen on väsähtänyttä huumoriaan suonut IL-kroppailu, jossa yhdistetään jonkin iltiksen artikkelin otsikko ja seuraavan artikkelin kuva koomiseksi hybridiksi. Näitä on tullut väkästeltyä jo useita satoja ja joukossa on jokunen helmikin. Olen postaillut silloin tällöin best of -kokkareita Feseen, joten alla olevassa kollaasissa on vain yksi näytteenä.
Iskän vuosikatsaus ei voi tietenkään olla kattava, jos muksuista ei mainita mitään. Ihan hyvin on onneksi mennyt: poitsu selvisi kotikoulusta ilman sanottavia ongelmia (itsestäni en ole niin varma) ja tyllerö on kasvanut jo niin, että vuoden päästä odottaa eskari. Rakkaiden sisarusten rähinä tuntuu loputtomalta, mutta koitan lohduttaa hermojani, että tämä on vain ohimenevä vaihe… Koronaa ei ole perheeseen toistaiseksi tärpännyt, ja tämän vuoden 2020 ikimuistoisen ilmiön sivuutammekin varsin mieluusti.
