Posts filed under 'retro'
Omistin pari vuotta sitten nohevan RiscPC:n – oli StrongARM-turbo, PC-kortti, SCSI-ohjain ja kaikki. Tilanpuutteen takia se piti kuitenkin valitettavasti heivata, minkä jälkeen en ole RISC OS:ään kajonnut. Niinpä oli iloinen uutinen, kun RISC OS julkaistiin lopultakin Raspberry Pi:lle, vieläpä ilmaiseksi. Image lataukseen ja kortille, ja kone käyntiin: vaan kun ei lähde 🙁 Kahdella eri kortilla ja kortinlukijalla kokeiltuani piti lopulta antaa periksi. Antaa nyt kypsyä hetkisen ja kokeillaan sitten taas, ehkä taas eri kortilla. Foorumien perusteella vastaavia ongelmia on ollut muillakin.
edit: Eipä auttanut kolmaskaan kortti. Korjatkee korjatkee!
November 11th, 2012
“Is that a keyboard?”, kysyi eräs opiskelijoistani, kun vein eilen koululle Commodore 64:n. Pisti miettimään, että lyhyt näyttää olevan digitaalisen ajan muisti – kyseessä oli sentään uuden median maisteriopiskelija. Laitehan on vanhempi kuin useimmat opiskelijoista, joten ei heillä oikein voi omakohtaista kokemusta siitä ollakaan, mutta silti olisin jotenkin kuvitellut ihmisten tunnistavan edes maailman myydyimmän kotitietokoneen. Kysymys ei tosin ole ainoastaan sukupolvien välisestä kuilusta: kaikkialla maailmassa Commodoren markkina-asema ei ollut läheskään yhtä vahva kuin Suomessa, joten vaikkapa ZX Spectrum tai MSX saattaisi olla tuttu laite nuoremmillekin.
Vertailun vuoksi koitin muistella mitä itse tiedän 70-luvun tietotekniikasta. Lähes kaikki on myöhemmin karttunutta toisen käden tietoa, kun en alta nelivuotiaana ole tietokonetta edes nähnyt. Apple II, Telmac tai joku hulvaton suurkone olisi aikakauden puolesta periaatteessa voinut vastaan tulla, mutta en muista mitään sellaista tapahtuneen. Ensimmäinen muisto mistään elektronisesta laitteesta taitavat olla 80-luvulla suositut elektroniikkapelit, joita oli itsellänikin kaksi. Serkkujen mummolassa näin 80-luvun alussa Atari 2600:n, joka vaikutti aika käsittämättömän hienolta laitteelta: värikkäitä pelejä isossa telkkarissa! Melkein 30 vuotta myöhemmin hankin itsekin Atarin ja sille Battlezonen, joka näytti edelleen teknisesti hienolta, mutta pelinä nykyperspektiivistä lähinnä raivostuttavan epäreilulta.
Tarviiko uuden median ammattilaisen sitten edes tuntea historiaa? Töissä kun riittää hyvin se, että osaa CSS:t, PHP:t, Fotarit ja suunnittelumenetelmät. Joissakin tehtävissä näin epäilemättä onkin, mutta ainakin maisteriksi valmistuvan pitäisi tuntea myös alansa menneisyyttä. Asiantuntija- ja tuotekehitystehtävissä on suoranaista hyötyä jo pelkästään siitä, ettei tarvitse toistaa moneen kertaan vääriksi todettuja ratkaisuja tai kuvitella virheellisesti keksineensä jotain uutta ja mullistavaa, jos kyseinen innovaatio on jo vuosikymmeniä vanha. Toisaalta on kyse ammattiylpeydestäkin: oma työ asettuu historialliseen jatkumoon eikä ole pelkkää näköalatonta puuhastelua.
Kyllähän meilläkin on opinnoissa pakollinen kurssi Introduction to Media Art and Culture sekä vapaaehtoisena vielä Media Culture Seminar, jotka käsittelevät myös historiallisia teemoja. Babbage, Bush, Memex, Engelbart, Nelson, Kay ja PARC ovat suuressa mittakaavassa ilman muuta tärkeitä aiheita, mutta lähihistoria tuntuu jäävän näiden eeppisten sankaritarinoiden varjoon. Ne pienet arkiset hetket uuden ajan kynnyksellä, kun perheenisä kantoi kotiin VIC-20:n tai tv-pelin. Modeemilla purkkeihin soittelu, pelikasettien kopiointi, BASIC-listausten lehdestä näpyttely. Kuvaputkien äärellä oli vaivihkaa käynnissä teknologinen vallankumous: kotona oli nyt tietokone!
November 3rd, 2012
Kun näiden kasi- ynnä muiden bittisten kanssa on tullut nyt näpyteltyä ahkerasti taas vuoden päivät ja tärvättyä rahaa kaapeleihin sekä kortinlukijoihin, niin tässä vielä kokemuksia kootusti. Yleensä ratkaisut ovat spesifejä tietylle koneelle, mutta lisäksi on olemassa pari yleispätevää laitetta, kuten HxC-korppuemulaattori ja Catweasel-kontrolleri. Kissavesselistä ei ole kokemusta, minkä lisäksi sen Linux-tuki on huono ja saatavuus heikko, joten jääköön käsittelemättä tällä erää.
- Amiga. Viissataseen sopii HxC, isommille koneille olen siirrellyt ohjelmia aikanaan sarjapiuhalla ja sittemmin verkon yli ftp:llä. Moni on korvannut sisäisen kiintarin CF-IDE-adapterilla, jolloin kortille saa kirjoitettua WinUAE:lla kertaheitolla paljon tiedostoja. Ainakin ennen vanhaan oli hosteja, joilla sai siirrettyä ja kirjoitettua adf:iä korpuille, mutta en tiedä nykytilanteesta.
- Amstrad CPC. Kasettiadapteri luultavasti toimisi, mutta olen itse kiinnostunut ainoastaan levyasemasta (664/6128-mallit). Ammulla standardina näyttää olevan aika lailla HxC.
- Atari 2600. Harmony-kortinlukijasta ei ole juuri pahaa sanottavaa. Oikeastaan ainoa ongelma on pitkien listausten hidas selailu joystickillä.
- Atari XL/XE. Eniten omaa kokemusta on SIO2PC:stä, joka on pykälän kömpelö, mutta ihan toimiva ainakin Linuxissa. Osasyyllisenä takkuiluun on epäilemättä huono USB-sarjapottikalikkani. USB-versio laitteesta olisi kätevämpi, mutta se toimii ainoastaan Windowsissa. Tilasin juuri SIO2SD:n, joka toivottavasti palvelee 80 euronsa edestä.
- Atari Falcon. Sarjapiuhalla on siirtynyt se, mitä tarvii, etenkin kun Falcon pystyy ihan kohtuulliseen nopeuteen. Takavuosina vaihtoehtona oli nopeampi rinnakkaisporttiin kytkettävä PARCP-kaapeli, mutta sen toimivuudesta nykykäyttiksillä en osaa sanoa. Saattaa olla sopiva kaapelikin jossain jemmassa vielä.
- Atari ST. HxC korppuimagejen ajamiseen, SatanDisk kovalevyä korvaamaan. Satkun kautta saa myös kirjoitettua korpputiedostoja fyysisille levykkeille. Oli yritystä hankkia nopeampi UltraSatan, mutta sitä ei näytä enää saavan. Minimissään siirtoon riittää sarjapiuha, jos jaksaa askarrella hitaan siirron, ramdiskin ym. kanssa.
- BBC Micro. Aikaa parempaa odottaa hyllyssä Turbo MMC. Mukana tuli tarvittava ROM, minkä lisäksi koneessa on oltava asennettuna DFS-ROM. Sama laite ei toimi Acorn Electronissa, vaan pitää hankkia hiukan kalliimpi GoSDC (GoMMC:n uudempi versio).
- Commodore 64. Kalliihko 1541 Ultimate on johtava laite tällä puolella. Halvemmat kortinlukijat eivät tue loadereita, joten ne ovat etenkin demojen kanssa turhia. Lerpuille kirjoittamista varten riittää myös edullinen xu1541 tai ZoomFloppy. Pelkkää tiedonsiirtoa varten Turbo Chameleon 64 on kohtuuttoman hintainen, vaikka mukana saa sitten paljon muutakin kuin pelkän levariemulaation.
- MSX. MSX2 on helpohko, sillä DD-korppuja voi kirjoittaa monilla USB-levareilla. MSX1:n ulkoiset korppuasemat ovat usein 360-kiloisia, joten niitä “älykkäät” asemat eivät tunnista. PC:n sisäisellä levarilla onnistuu Linuxissa käyttämällä sopivaa laitetiedostoa ja dossissa muuttamalla korpun headerista yksi tavu. Kortinlukijoita ei ole tietääkseni tällä hetkellä kaupan, kun Sunrise lakkasi myymästä CF-IDEä ja Yeomanin SD-lukijat katosivat nekin markkinoilta. Onneksi hankin ajoissa mainion Nowindin, joka on etenkin koodarille sopiva työkalu levyimagejen buuttaamiseen.
- Oric. Hieman hankala tapaus. Jos jostain sattuu saamaan levarin, niin siihen voi virittää kiinni HxC:n. Levyformaattien kirjo sekoittaa pakkaa vielä hiukan lisää. Kasetit saa sentään ladattua normaalisti äänikortin kautta.
- Panasonic JR-200. Äänikortista kasettiporttiin. Työkalut piti tehdä itse.
- Salora Fellow. Äänikortista kasettiporttiin. Työkalut ovat Laser 200:n, DZ 200:n tm. nimellä, sillä Fellowhan ei ole viime kädessä muuta kuin uudelleenpaketoitu Laser Technologiesin bulkkimikro.
- Sharp MZ -sarja. Joko äänikortista kasettiporttiin tai sitten kasettiadapterilla (pitää säätää joku dippi muistaakseni). Maailmalla on kyhäilty hienostuneempiakin siirtovehkeitä, mutta ne ovat tyypillisesti mutkikkaita ja omaan käyttöön tehtyjä. Koodailuun käytän omatekoista Arduinosta joikkaporttiin tulevaa piuhaa.
- Sinclair QL. Tämän laitteen äärellä saa usein hakata päätä seinään ja niin valitettavasti tiedonsiirronkin kanssa. Järkevin tapa olisi luultavasti hankkia levyasemaohjain ja siihen perään korppuasema, mutta ne ovat kalliita ja harvinaisia. Jotain saa siirrettyä sarjapiuhallakin, mutta hidasta se on ja epäluotettavaa, minkä lisäksi sopivia liittimiä ei saa hankittua helposti.
- Spectrum. Halvimmillaan länsikaman ajamiseen riittää kaapeli äänikortista Spekuun. +2:sta eteenpäin koneissa ei ollut enää äänisisäänmenoa, mutta auton kasettisoittimiin tarkoitettu feikkikasetti ei maksa juuri mitään. divIDEn uusi versio on edullinen ja kätevän pieni, jos haluaa säästää hermojaan ja korviaan. Levykkeiltä ajettavien russiakamojen käyttö länsikoneilla on haastavaa TR-DOSin, Betadiskin ja erilaisten ajastusten vuoksi (en ole siihen puoleen juuri ehtinyt tutustua ZX Evolutionin hankkimisen jälkeen).
- VIC-20 ja Plus/4. Samainen 1541 Ultimate on ystävä myös näiden Kommandorejen kanssa. D64-imaget saa kirjoitettua kuusnelosella lerpuille tai jos pöydälle mahtuu koneita, niin nepaa voi käyttää jopa “tiedostopalvelimena” kytkemällä levarikaapelin toiseen koneeseen. VICille on pari omaakin ratkaisua, kuten lähinnä pelaamiseen tarkoitettu Mega-Cart sekä monipuolinen Final Expansion.
Jokunen laite on vielä kartoittamatta: Dragon, Memotech MTX ja Enterprise. Ainakin Dragoniin ja Memotechiin oli levareita, mutta ne tuntuvat kadonneen melko totaalisesti.
edit: SIO2SD saapui ja näyttää olevan kelpo laite. Melkein kaikki kokeiltu toiminut tähän mennessä.
October 21st, 2012
Jos ei halua säilytellä valtavia määriä levykkeitä ja kasetteja nurkissa ja siirrellä tiedostoja hämärillä kaapeleilla, niin kortinlukija on retrohörhön ystävä. Itsellänikin taitaa moisia olla jo kahdeksan kappaletta ja yhdeksäs tulossa. Muuten kätevissä laitteissa on kuitenkin usein se ongelma, että ne toimitetaan ainoastaan koteloimattomina piirilevyinä. Kallista ja hankalasti saatavaa vehjettä ei viitsisi rikkoa eli pitää kyhätä jostain kotelo. Itse olen käyttänyt tarkoitukseen yleensä normaaleja muovisia laitekoteloja, joita voi viilata ja veistellä (sormien kärsimisen uhalla) tarpeen mukaan nappien, ledien, kaapelien ja liittimien mukaisiksi.
Piirilevyt tuppaavat olemaan kaikki eri muotoisia ja kokoisia, joten välillä laitekoteloiden kanssa tulee ongelmia. Tuskaisimpia tapauksia oli divIDE (ks. kuva), joka oli koteloon kolmisen milliä liian leveä. Ratkaisuna oli nävertää koteloon lisätilaa kaivertamalla sisäpuolelle urat molempiin reunoihin. Hiomista piti jatkaa niin pitkälle, että muovi alkoi olla jo läpikuultavaa ohuimmissa kohdissa. Jos sopivaa koteloa ei ole ollut saatavilla tai tyyliseikoilla ollut väliä, niin välillä kuori on syntynyt jostain aivan muusta laitteesta, joka on saanut luovuttaa nahkansa uuteen käyttöön. Eräänä ajatuksena romukasaa tonkiessa tuli mieleen rakentaa seuraava kortinlukija vanhaan mäkkihiireen.
Vasemmalta lukien divIDE Spectrumille, SatanDisk Atari ST:lle, 1541 Ultimate Commodore 64:lle ja Turbo MMC BBC:lle. Kaikissa muissa geneerinen Bebekin laitekotelo paitsi MMC:ssä, jossa suolestettu Farallonin ethernet-adapteri.
October 17th, 2012
80-luvun tietokoneista saa ulos monenlaista videosignaalia: useimmista ainakin compositea ja kotitelevision antennilittimeen sopivaa RF-moduloitua mössöä. Joskus luman ja chroman saa erikseen ulos (s-video) tai jopa laadultaan ylivoimaista RGB:tä. Monikin laite käsittelee värejä sisäisesti RGB:nä, mutta piuhoja ei välttämättä vedetty mihinkään liittimeen käyttäjän ulottuville. Tässä on jo neljä eri formaattia, ja kun päälle lisätään PAL/NTSC-koodaus, eri jännitetasot kuten TTL sekä kymmeniä erilaisia liittimiä, niin sekasotku alkaa olla valmis.
Periaatteessa olisi aina paras käyttää RGB:tä, jos suinkin mahdollista, mutta joissakin tilanteissa se ei ole mahdollista tai edes perusteltua:
- Halvat videodigitoijat, kuten oma EasyCapini, eivät tue RGB:tä
- Vanhat telkkarit tai näytöt eivät nekään aina ota RGB:tä sisään (telkkarit eivät edes compositea)
- Videotykit kelpuuttavat videosignaalia tyypillisesti vain compositena ja s-videona. Joskus RGB onnistuu VGA-liitännän kautta erillisellä adapterilla.
- RGB vaatii mutkikkaamman kaapeloinnin, erillisen herätejännitteen näytölle ja valtavan SCART-liittimen
Mm. Amiga 500 ja Amstrad CPC eivät anna väreissä ulos kuin RGB:tä, joten konversiolle on tarvetta. Molempiin oli myynnissä erillinen modulaattori, joka teki RGB:stä RF:ää tai compositea. Joistakin laitteista, kuten monista Sinclaireista, compositea kyllä saa koneen perästä, mutta laatu on niin surkea, että muunnos kannattaa joka tapauksessa tehdä erikseen.
Halvin ja luultavasti helpoimmin saatavilla oleva tapa konvertoida RGB:stä eteenpäin on vanha videonauhuri, jos sellainen sattuu nurkissa olemaan. Itse en moista mötköä pöydälleni halunnut, joten lähdin tutkimaan saisiko jostain halvalla soveliasta pientä purkkia. Itse tehtävähän ei ole mutkikas ja hoituu suunnilleen yhdellä piirillä, joten hintojen voisi olettaa olevan kohtuullisia, mutta toisaalta laitteita tehdään pieninä erinä ammattilaismarkkinoille, joilla katteet ovat korkeat.
Sopivia purkkeja on myynnissä yllättävän vähän ja niissäkin on mukana hintaa nostamassa kaikenlaisia turhia toimintoja. Pitkähkön selailun jälkeen päädyin Threedoubleyoun myymään RGB to s-video converteriin, joka tuli maksamaan kaikkineen noin sata euroa. Heikkoutena se, että laite ei tee compositea ja s-videokin tulee SCARTista pihalle. Adapterillahan siitä selviää – jopa mukana tulee sopiva – mutta lopputuloksesta tulee jonkun verran hatara, etenkin jos s-videon vielä konvertoi compositeksi erillisellä konvertterilla. Noin yhden illan puuhastelulla sain vedettyä sisältä purkin kylkeen erillisen liittimen molemmille ja lopputulos on oikein kätevä kaikin puolin. Chroman perään riitti laittaa 470 pF:n konkka ennen lumaan yhdistämistä compositea varten, eipä juuri muuta. Hienostelumielessä tein vielä kytkimen lumalle, jotta compositesta saa tarvittaessa mustavalkokuvaa ja jotta s-video häiriintyy mahdollisimman vähän toisesta liittimestä. Lopullisena silauksena olisi voinut vetää vielä erillisen äänilähdön vaikkapa ministereoplugille, mutta se jäi tällä erää tekemättä.
October 11th, 2012
Retroilu oli hetken kesäteloilla, mutta nyt palasin taas romuläjän äärelle. Kokoelmaan oli päätynyt (kiitos Muton) jo aiemmin puolikuntoinen Salora Fellow. Kuminäppis toimi huonosti ja kuva oli punainen, vaikka pitäisi olla vihreä. Värejä säätäessäni ikivanhat trimmerit hajosivat molemmat, minkä jälkeen kone meni kaappiin odottamaan parempaa hetkeä. Kirjoitin trimmerien koot lapulle sentään muistiin, mutta hukkasin lapun, joten ostin ulkomuistista 10k:n ja 2,2k:n. Ne olivat onneksi oikeat (vasemmanpuoleiseksi käy myös 2k) ja sain värit takaisin. Säätöjä ainakin riittää, nimittäin väreille on kaikkiaan kolme eri trimmeriä. Kuminäppiksen toiminta kohentui riittävästi putsaamalla kosketuspinnat. Vammala Partyiltä tärppäsi vielä 16 kilotavun lisämuistikin laitteeseen.
Vaan on tuo karu vehje. Näyttöpiiri (Motorola 6847) edustaa 70-luvun designiä, joten spritejä ei ole, grafiikan maksimitarkkuus on 128×64 neljällä kiinteällä värillä – joista yksikään ei ole musta, sivuja ei ole ja tekstimoodin merkistö on kiinteä. Grafiikkamuistin käsittely ruudunpiirron kesken aiheuttaa ruudulle lumisadetta, kun graffapiiri joutuu väistämään väylältä. Melko mahdotonta tehdä mitään näyttäviä pelejä, kuten kuvasta näkyy. Äänipuoli on yhtä lailla karu: pohjassa olevaa pietsoa voi rämpyttää CPU:lla paljon tehoa käyttäen. Alkuperäinen kuuden kilon muisti ei paljoon riitä, mutta näin äveriäällä lisämuistin omistajalla on käytössä sentään kokonaiset 22 🙂 Kaiken kurjuuden keskellä istuu päätään pidempänä 3,58 MHz Z80, suhteellisen tehokas prosari, joka ei juuri pääse oikeuksiinsa muiden piirien rajoituksien takia.
Historiallisessa tarkastelussa Fellow edustaa 80-luvun alussa markkinoille kiireellä tehtyjä kotimikroja, jotka koottiin halvoista standardikomponenteista. Suomalaistahan koko laitteessa ei ole kuin pelkkä tuotemerkki, sillä käytännössä samaa laitetta myytiin maailmalla nimillä VTech Laser 200, Dick Smith VZ 200 ja Texet TX8000. Toinenkin televisiofirmamme, Finlux, vaihtoi logonsa samalla tavoin Dragon-tietokoneeseen ja sai näin kotimaan markkinoille suomalaiselta kalskahtavan laitteen. Myös Salora teki saman tempun vielä Salora Managerin kanssa – tällä kertaa paketoitiin uudelleen VTech Laser 2001. Vaikka nimet vähän samalta kuulostavatkin, ei Fellowlla ja Managerilla ole teknisesti juuri mitään yhteistä, joten samat lisälaitteet, pelit ym. eivät toimi koneiden välillä ristiin.
edit: Muistia on ilmeisesti vain 4 kiloa, 2k VRAM + 2k normaalia.
October 8th, 2012
Hankin keväällä kertarytinällä kaksikin Amstrad CPC 6128:aa, koska en oikein luottanut siihen, että saisin yhdellä yrittämällä toimivan. Toinen oli englantiversio CRTC0:lla ja toinen hiukan eksoottisemmin espanjaversio CRTC1:llä. Ammuskene on jossain määrin jakautunut näyttöpiirien suhteen – on nimittäin olemassa produja, jotka ehdottomasti vaativat jomman kumman CRTC:n. En saanut enkkukoneella ajettua esimerkiksi From Scratchia. 3″ korpuille on mälsä yrittää kirjoitella mitään netistä ladattua, mutta HxC teki elämästä helpompaa.
Kun enkkukone osoittautui toimivaksi, niin spaniardi unohtui puoleksi vuodeksi töihin retrohenkiseksi työpöydän koristeeksi. Nyt tarjoutui kuitenkin tilaisuus myydä El Ammu hyvään kotiin, joten ei muuta kuin masiina testiin. Ensimmäinen silmin havaittavana ero kahden koneen välillä on tietysti näppäimistön kieli. Espanja on sen verran suuri kielialue, että sille kannatti tehdä oma näppäimistönsä (tai sitten kyse oli tuontipolitiikasta tms.). Niinpä omana nappinaan on mm. ñ ja toimintonäppäimissä lukee mais, intro, copia jne. Kuoretkin on tehty kokonaan omat eikä pelkkä näppäimistö, sillä liittimien kuvaukset ovat espanjaksi. Ehkä suurin yllätys oli se, että näppäimistöissä on täysin erilainen tuntuma: brittikoneessa on hieman muovinen mutta ihan käyttökelpoinen näppis, kun taas spaniardissa jäykkä, jota saa todella punnertaa.
Noh, ei muuta kuin piuhat kiinni ja kones käyntiin. Kuva tuli, ääntä kuului ja näppäimistö toimi, mikä oli melkein enemmän kuin uskalsin toivoa. Sitten alkoikin säätörumba, sillä levari ei edes inahtanut. 12 voltin piuhasta oli liitin rikki, mutta laatikoita penkomalla löytyi onneksi juuri sopiva korvike, mikä ei kuitenkaan tilannetta kohentanut. Siispä HxC kiinni ja uusi yritys. Tunnelma lähestyi aallonpohjaa, kun HxC:kään ei ladannut yhtään mitään – onko tässä jotain oikein kunnolla rikki? Iso-Britannian edustaja ajeli puolestaan ohjelmia aivan iloisesti samoilla asetuksilla.
HxC:n toimimattomuus selittyi lopulta sillä, että ulkoisen levyaseman liitin oli yksinkertaisesti törkyinen vuosia varastossa pölyynnyttyään. Sisäisen levarin toimimattomuus oli silti huono merkki. Tulin testanneeksi yleismittarilla eBaystä hankitun kotitekoisen muuntajahökötyksen ja kävi ilmi, että 12V oli kylmänä huonon juotoksen vuoksi. Kolvi kuumaksi ja vualaa: kaikki toimii! Seuraavaksi piti vielä opetella, miten kopioidaan muistikortilta image oikealle korpulle. Ratkaisu löytyi lopulta CP/M Utilities -levyltä, jossa majailee disckit3. Siinäpä se, kone on lähtövalmis, ¡Hasta luego!
August 23rd, 2012
Tulee hieman luddiittifiilis, kun myönnän, että en ole ennen tätä kesää lähettänyt YouTubeen videon videota itse. Yritin aikanaan tehdä tunnuksen, mutta se meni jostain syystä pieleen, eikä minulla ollut Linuxiin tai Mäkille kunnollista videoedikkaakaan asennettuna. Jossain vaiheessa sitten huomasin, että Google-tunnarini oli muuttunut YouTube-kelpoiseksi ja kun vielä asentelin Linuxille viikko sitten Kdenliven (sekä totuin sen kummallisuuksiin), niin homma lähti lopulta käyntiin. Tähän asti olen gräbbäillyt lähinnä vanhoja Fit- ja Vammala party -produja, joita voi katsella kanavalta.
Mitenkään ongelmatonta tuubin kanssa säätäminen ei ole ollut: upload-kikkale ottaa kyllä vastaan ihan mitä hyvänsä formaattia ja kuvakokoa, mutta lopputulos voi olla hirveän huono. Etenkin 50 Hz liikkuvat pehmeät retrokoneiden efektit tökkivät ikävästi ja muutenkin kuvanlaatu menee usein melkoiseksi mössöksi. Lähtöpäässä on vielä suurempia haasteita, kun yrittää saada vanhoista MS-DOS- ja Linux-tuotoksista jotain järkevää videota ulos. DOSBoxin videokaappaus on verrattain hyvä, mutta se saattaa hidastaa itse demoa liikaa eikä se pärjää kummallisten ruututilojen kanssa. Linux-tuotoksia olen kaapannut jokseenkin onnistuneesti gtk-recordMyDesktopilla, jonka pitäisi saada myös äänet mukaan. Näin ei kuitenkaan tunnu tapahtuvan, vaan musiikit on pahimmillaan tallennettava toiselle koneelle ihan piuhan yli äänittämällä. Kdenlivessä ei ole valmiina sopivia profiilia kummallisille vanhoille näyttötiloille, mutta onneksi niitä on helppo tehdä itsekin.
Positiivisesti ajatellen tässä tulee sentään tehtyä hyödyllistä taltiointia, etenkin kun ne hyvälaatuiset sössimättömät videot laittaa talteen. Vanhoja demoja ei voi yleensä ajaa ilman työlästä emulaattorien kanssa tusaamista, joten video on monessa mielessä hyvä vaihtoehto. Tuubiin on helppo laittaa linkki ja sitä kautta saavutettavuus paranee, kun nykylaitteista käytännössä kaikki pystyvät sieltä pätkiä toistamaan.
July 26th, 2012
SatanDisk (Atari ST:n kortinlukija) saapui verrattain äkkiä ja olen nyt ehtinyt pikkuisen testailemaan. Tilasin kyllä nopeamman UltraSatanin jo toisesta paikasta marraskuulla, mutta se ei taida tulla ikinä. ST:n tasoisessa laitteessa mikä tahansa tuntuu nopealta korppuasemaan verrattuna, joten sikäli ihan sama.
Atari siirtyi tosissaan kiintolevyaikaan vasta tehokoneiden kuten Falconin myötä 90-luvulla, joten tavallinen tallaaja tuskin ST:ssä kiintolevyä edes näki. Koneen persuuksissa on kyllä ACSI-liitin, mutta kiintarit olivat kalliita ja harvassa. Jos haluaa mennä täysin aidolla retroraudalla, niin saa varautua maksamaan kohtuuttoman paljon huonosta 20-megaisesta kiekosta, siinä missä kortinlukijalla saa gigoja käyttöön noin satasen investoinnilla.
Paketissa tulee koteloimaton piirilevy, kotikutoinen lattakaapeli ja CD:llinen enemmän ja vähemmän hyödyllisiä ohjelmia. Helpoiten pääsee liikkeelle dumppaamalla mukana toimitetun, lähinnä kovalevyltä toimimaan pätsättyjä pelejä sisältävän, levytiedoston kortille. Hddriver on imagessa jo mukana, joten sitäkään ei tarvitse erikseen asennella. Vielä jostain 7-12 Volttia antava muuntaja (kuori positiivinen), niin olet mukana menossa.
Mitä tuollaisella sitten tekee? Noh, ainakin jos on tarkoitus käyttää ST:tä hyötykäyttöön, niin Satku nostaa koneen käyttökelpoisuuden aivan toiselle tasolle. Samoin kalikka sopii hyvin tiedonsiirtoon PC:n ja ST:n välillä, vaikkapa levytiedostojen tekemiseen tai korpuille kirjoitteluun. Pelikäyttökään ei ole pois suljettu, sillä monia klassikoita on konvertoitu kiintolevyltä toimiviksi — CD:llä niita jo tuleekin aika läjä.
April 21st, 2012
Falconin jälkeen oli aika herätellä Atari STE. Kysymykseksi nousi vanha tuttu: millä siirrän tuolle yhtään mitään netistä? Hyötyohjelmista löytyy zippipaketteja, mutta pelit ja demot toimitetaan yleensä MSA- tai ST-levytiedostoina. Niitä voisi muuten yrittää nuljata korpulla koneelle vaikkapa ramdiskille, mutta yleensä tiedostot ovat liian suuria mahtuakseen yhtenä palasena. Sarjapiuhalla siirtely on toinen vaihtoehto, mutta vaatii jonkin verran säätämistä. Tässä lista tarvittavista palasista:
- RS-232-piuha, PC:n päähän tarvii nykykoneilla lisäksi halvan usb-serial-pulikan
- Terminaaliohjelma ST:lle. Taz on pieni ja kun sille ottaa vielä XYZ-paketin, niin saa zmodeminkin toimimaan. Kun siirto alkaa, pitää valita protokollaksi external. Siirtonopeus 19200 on ilmeisesti suurin perus-ST:llä toimiva.
- Ramdisk-ohjelma. Itse totesin M-Diskin hyväksi. Se tekee oletuksena asemasta M:n. Asema ei ilmaannu työpöydälle itsestään, vaan vaatii lisäämisen Options-valikosta.
- Levytiedostojen purkamiseen MSA ja/tai JayMSA. Jälkimmäinen tukee myös ST-muotoa, mutta on hiukan epäluotettava. tai TRACC. .ST-imaget tuntuvat toimivan parhaiten, kun ne konvertoi ensin TRACC:lla ja sitten kirjoittaa MSA:lla.
- Pakettien purkamiseen riittää pitkälti STZip.
- Ison koneen päähän vastaavat siirtokilkkeet. Itse käytän Linuxia, jolla Minicom on toimiva ratkaisu (toimii myös Mäkillä).
- Toisena vaihtoehtona on tehdä ST:stä Linuxille pääte, mikä onnistuu mgettyn avulla. Tiedonsiirtoa varten pitää asentaa sitten vielä lrzsz-paketti. En rupea tähän kokoamaan kaikkia säätöjä, mutta usb-seriaali löytyy yleensä nimellä ttyUSB0 ja asetuksia voi laittaa paikkaan /etc/mgetty/mgetty.config.
Päätteen tapauksessa tiedonsiirto käynnistyy komentamalla “sz filetto.msa”. Kaikkien näiden ohjelmien netistä etsiminen, asentaminen ja testailu on helposti muutaman tunnin urakka, joten tein niistä valmiin paketin, jonka sisältämän utils-hakemiston sisukset voi suoraan kopioida DD-korpulle: st-utils.zip. Useimmista ohjelmista on poistettu dokumentit sun muut ekstrat, jotta koko kasa mahtuu vielä korpulle. Mukana myös klassinen STE_FIX.
Toivon mukaan tämä säätäminen muuttuu tarpeettomaksi jatkossa, kunhan tilaamani SatanDisk saapuu. Peleille riittäisi myös HxC, mutta se ei korvaa kiintolevyä.
March 31st, 2012
Next Posts
Previous Posts
