Posts filed under 'retro'
Löytyipä tällainenkin mainio aineistopaketti: The Computer Magazine Archives, johon on taltioitu hyvällä tarkkuudella satoja vanhojen tietokonelehtien numeroita. Puolestakaan en ole edes kuullut, mutta Byte oli tietysti tuttu, etenkin koska porukat tilasivat sitä minulle noin vuoden joskus 90-luvun puolivälissä. Silloin lehti oli menossa jo kovaa kyytiä alamäkeen, eikä sivuilla ollut mainosten lomassa juurikaan mitään luettavaa. Otin kokeeksi selailuun marraskuun numeron vuodelta 1993, mistä kehkeytyikin lopulta odottamattoman mielenkiintoinen katsaus kahdenkymmenen vuoden takaisiin ajankohtaisiin aiheisiin. Ihan pikaisesti tärkeimpiä huomioita tuosta 400-sivuisesta järkäleestä:
- Windows 3.1 oli vielä kovassa kurssissa, mutta OS/2:n ja Windows NT:n välinen kamppailu bisnespeeseiden sieluista kävi kuumana ja oli samalla koko numeron teema
- NT tehtiin alkujaan monessa eri ympäristössä toimivaksi, tuossakin lehdessä Digital mainosti 150 Megahertsin (!) Alpha-työasemaansa NT:llä varustettuna
- Myös MS-DOS oli vuonna 1993 edelleen relevantti alusta, sille myytiin mm. muistinhallintaohjelmia
- Isojen koneiden Unixit olivat taustalla läsnä kaiken aikaa, vaikka Byte hyvin PC-keskeinen olikin. Solarista myytiin jo Intel-pohjaisena. Pääte- ja X-emulaattoreita tarjottiin ratkaisuksi suurkoneiden kanssa kommunikointiin.
- Silicon Graphics toi markkinoille – suhteessa – edullisen ($4995) Indyn multimediatyöasemaksi
- Pentium oli tuore, vielä kallis tulokas PC-koneissa. Suurin osa mainoksissa myytävistä laitteista oli 486-pohjaisia ja 386 oli jo kadonnut kartalta. Halvimmillaan kokonaisen 486sx-paketin sai noin 1200 dollariin.
- Vanhentuneiden 386-pohjaisten koneiden omistajille oli tarjolla samaan kantaan sopivia, edullisia Cyrixin “486”-prosessoreita, joita en muista Suomessa juuri nähneeni
- Kannettavat alkoivat olla jo ihan oikeastikin kannettavia ja niitä sai 486-prosessoreilla ja (pienellä) värinäytöllä varusteltuina
- Motorola mainosti ensimmäistä PPC:tään, 601:tä, mutta Macit olivat edelleen 68k-pohjaisia
- Rinnakkaisportti oli aikansa usb, siihen sai liitettyä vaikkapa nauha-aseman, äänikortin tai CD-aseman
- Nopeimmat myydyt modeemit olivat 14,4 kbitin malleja, 28,8 kbitin standardi teki juuri tuloaan
- Muutenkin umpitylsät printteriarvostelut saavuttivat tässä numerossa varmaan lakipisteensä: 176 printterin vertailu!
- Perinteisten levykkeiden rajat alkoivat tulla vastaan, mutta seuraava askel oli vielä tuntematon. Sonyn MiniDisc tai floptiset asemat olivat ’93 potentiaalisia korpun korvaajia.
- CD-asemien keskinäisessä kilpailussa oli valttia siirtonopeus, Pioneer mainosti maailman nopeinta 4x-asemaansa. Kaiken kaikkiaan CD alkoi olla Amerikassa jo varteenotettava jakelumedia.
- Polttava CD-asema maksoi 4195 dollaria
- “Multimedia” oli muutenkin ajankohtainen aihe, mm. Intel mainosti omaa videoprosessoriaan ja monissa uusissa koneissa tuli jonkinlaiset ääniominaisuudet ja ns. Windows-kiihdytin vakiona.
- C ja etenkin C++ olivat keskeiset ohjelmointikielet, mutta hegemonia ei ollut mitenkään täydellinen tuolloinkaan. FORTRAN-kääntäjiä mainostettiin ja olipa lehdessä Ada-mainoskin.
- Ohjelmien helppo siirrettävyys Windowsin, Unixien, Macin ym. välillä oli taloudellisesti niin merkittävää yritysten kirjavien alustojen vuoksi, että siihen tarkoitukseen myytiin useampaakin ohjelmointikirjastoa
- OpenGL:stä kaavailtiin standardia 3D-rajapintaa Windows NT:hen kilpailevan PEX:n sijaan. Toteutusta ei vielä ollut.
- Lääkkeeksi piratismiin kaupiteltiin dongeleita eli rinnakkaisporttiin laitettavia suojausavaimia. Myös BSA pelotteli piraatteja omassa mainoksessaan.
- Mielenkiintoisena sivujuonteena Typhoon Software mainosti halpaa ohjelmistokehityksen ulkoistamista Venäjälle, ei kovin kauan ennen ulkoistamishuuman alkamista.
- Myös Israelin valtio houkutteli lukijoita investoimaan Juuttaan maalle omalla kahden sivun mainoksellaan.
- Sittemmin marginaaliin jäänyt Corel Draw oli kova tekijä vielä vuonna 1993. Kuvankäsittelyyn oli tarjolla softia kuten CA-Cricket Image, ImageWizard, Picture Publisher ja PhotoStyler.
- Dossiaikana de facto -standardin aseman saavuttanut WordPerfect eli siirtymäkautta Windowsiin. Tiedämme, miten siinä sitten kävi.
- Sähköpostiohjelmissa kuten Lotus cc:Mailissa saattoi olla päällä jopa $495 hintalappu – täh?
Tämä oli hauska paluu niihin aikoihin, kun olin itse lukion toisella luokalla. Täällä (ja muutenkin harrastajan näkökulmasta) tietotekninen maailma näytti jossain määrin erilaiselta: monella tutulla oli edelleen Amiga ykköskoneena. Itselläni oli tietokoneena Hyundain klooni-286 ja ensimmäisen 486:ni hankkimiseen meni tuosta vielä pari vuotta. Kyllähän kehitystä Vammalassakin seurattiin, mutta uusimmat laitteet tulivat käyttöön Byteä paljon rauhallisempaan tahtiin.
February 7th, 2013
Seuraavaksi luettujen pinkkaan siirtyi journalisti ja retroaktiivi Kevin Savetzin elämänkerrallinen Terrible Nerd – True Tales of Growing up Geek!. Savetz käsittelee asioita tietysti hyvin henkilökohtaisesta perspektiivistä, mutta tulee samalla tehneeksi laajan läpileikkauksen amerikkalaiseen tieto- ja pelikoneiden historiaan 1970-luvun lopusta alkaen. Sivuilla vilahtavat niin Intellivision, TRS-80, Apple II, Atari 800, Atari 2600, TI-99/4A, IBM PC kuin Macintoshitkin. Vankkumaton innostus laitteita kohtaan säilyy kolmen vuosikymmenen ajan, lapsuuden BASIC-ohjelmoinnista aikuisempaan elämään toimittajana ja nettiyrittäjänä. Lopulta ympyrä sulkeutuu, kun Savetz kertoo arkistointiprojekteistaan, joissa hän on tallentanut lapsuutensa koneisiin liittyviä lehtiä ja kirjoja verkkoon kaikkien luettavaksi.
Vaikka tapahtumapaikkana onkin Jenkkilä ja Savetz itseäni muutaman vuoden vanhempi, niin monet teemat ovat hyvin tuttuja: kasibittiset (vaikka täällä Atari ei järin merkittävä ollutkaan), pelien kopiointi kaverilta toiselle, modeemikokeilut, PC-koneiden yleistyminen, Unixin opettelu yliopistossa, Internetin nousu ja niin edelleen. Mittakaava on erilainen ja laitteet vähän eri merkkiä, mutta yhtymäkohtia täkäläiseen harrastajakulttuuriin on yllättävän paljon, mikä luo omanlaisensa veljellisen yhteyden rapakon taakse sekä mahdollistaa omien kokemusten peilaamisen Savetzin käänteisiin.
February 7th, 2013
Toinen pikainen välipala oli Dan Whiteheadin Speccy Nation, joka käsittelee Spectrum-pelejä omalla perienglantilaisen ironisella tavallaan. Sisältö koostuu parin sivun kuvauksista ja mustavalkoisista ruutukaappauksista (jotka on välillä rajattu hieman pieleen). Valikoima on sikäli mielenkiintoinen, että mukaan on otettu muitakin kuin eniten myyneitä pelejä, esim. innovatiivisuuden perusteella. Joka käänteessä korostetaan, melkeinpä kyllästymiseen saakka, sekä pelien että itse Spectrumin brittiläisyyttä. Kaiken kaikkiaan kuitenkin hauska pikku kirja, joka avasi joitakin uusia näkökulmia Spectrumin historiaan.
February 4th, 2013
Kepeänä, mutta varsin mielenkiintoisena välilukemistona Beauty Bits & Lipsticks – Machines Need Love too. Kyseessä on kuvakirja, johon on yksinkertaisesti koottu vanhoja tietokonemainoksia, joissa esiintyy naisia. Pääosa matskusta on 1980-luvulta, mutta mukana on hiukan uudempaa ja vanhempaakin materiaalia. Japanilaisia mainoksia on hyvin paljon ja amerikkalaisiakin jonkun verran, mutta eurooppalaisia vähänlaisesti, mikä kertonee osaltaan jotain (mainos)kulttuurista. Erääksi vertailukohdaksi voisi ottaa nykyperspektiivistä koomisen törkeiltä vaikuttavat 50- ja 60-luvun mainokset. En puutu tässä sen kummemmin esineellistämiseen, vaan koetan ainoastaan luokitella kuvat arkkityyppeihin:
- Japanin tyttönen. Samaan kuvaan on laitettu tietokone ja nuori viattomalta näyttävä nainen. Näillä kahdella ei ole juuri mitään tekemistä keskenään, nainen on sataprosenttisesti koristeena. Suorasukaisen eroottisia kuvat eivät ole: usein rajaus on pelkissä kasvoissa, mutta myös uimapukukuvia tuli vastaan.
- Japanin koulutyttö. Edellisen alalaji, joka ottaa mukaan vielä koulupukufetisismin. Tytöt ovat vieläkin nuorempia, mutta kysehän onkin, ööh, koulutietokoneista. Näitä näyttää tehneen etenkin Hitachi. Esimerkiksi kotimaisen Printti-lehden mainoksissa oli kyllä koulutyttöjä (yleensä tosin poikia), mutta kyseisessä kuvastossa on aika vaikea nähdä vastaavaa eroottista sävyä.
- Sihteeri. Etenkin vanhemman pään jenkki- ja euromainosten arkkityyppi. Siististi pukeutunut, toki kaunis, työhönsä syventynyt nainen. Toisinaan roolia korostaa entisestään kuvassa näkyvä miespuolinen pomo.
- Uranainen. Edellisen kanssa päällekkäinen tyylilaji, jossa naishahmot ovat kuitenkin itsenäisiä. Etenkin Applen yhden aikakauden mainoksissa naiset olivat esimerkiksi kirjailijoita tai opettajia ja esiintyivät omalla nimellään.
- Seksisymboli. Joissakin mainoksissa eroottista viestiä ei ole edes yritetty peitellä, vaan pelejä ja peeseitä on myyty puolialastomilla naisvartaloilla. 50-luvun mainosten tapaan mukaan on laitettu vielä kaksimielinen otsikkokin.
- Perheenäiti. Beauty Bitsiin on valikoitu niukasti näitä kuvia, mutta 80-luvun mainoksissa nähtiin paljon perheitä, joissa ylpeä äiti katsoo tietokonetta käyttävää poikaansa. Hyvin harvoin, jos koskaan, äiti – tai isäkään – osallistuu itse aktiivisesti toimintaan.
Suurin osa kirjan naisista edustaa jotain näistä stereotyypeistä, mutta seassa on myös mielenkiintoisia poikkeuksia, joita on vaikeampi luokitella. Kuvaruudulla näkyvä kybernainen tai 80-luvun raju punkkari eivät istu järjestelmään suoraan, vaikka niitäkin voi hyvin käsitellä samoilla vastapareilla nuori–vanha, eroottinen–neutraali ja itsenäinen–riippuvainen. Japanilaisissa mainoksissa esiintyvät länkkärinaiset lisäävät mukaan vielä eksoottinen–tuttu-akselin, joka omalta osaltaan korostaa vahvuuden ja alistumisen tematiikkaa. Esimerkiksi Japanissa julkaistuissa Ricohin läppärimainoksissa eurooppalaisilta näyttävät vahvat naiset katsovat ujostelematta kameraan, siinä missä kotimaiset naiset esitetään vastaavissa mainoksissa harmittomina ja usein jopa alistuvina.
Kuvat googlattu tasapuolisesti sieltä täältä.
February 3rd, 2013
MSX1-koneiden äärellä elo on huoletonta: kunhan saa jostain kiven alta kaivettua levarin, niin suunnilleen kaikki demot toimivat suorilta, lukuun ottamatta paria rom-muodossa julkaistua. MSX2-demot vaativatkin sitten useimmiten jonkun äänilaajennuksen (varmuuden vuoksi parempi hankkia kaikki neljä “normaalia”) ja ehkä päälle vielä lisää muistia. Korppujen kanssa ei oikein jaksa tusata, joten kortinlukijakin olisi kiva. Lopulta höveli skenettäjä ajautuu ostelukierteeseen, jonka tulos on ennen pitkää tämä:
Vasemmalta sarakkeittain:
- Sunrise CF-IDE, kortinlukija
- MegaFlashROM, flash-moduuli ja SCC-äänipiiri
- FM-PAC, MSX-Musicin mukainen äänikortti (sekä jotain Panasonicin omia kikkaleita)
- 16k mapperi/lisämuisti koristeena
- SD-kortinlukija jonkun Casion julkaiseman golf-pelin kuorissa
- MoonSound-äänikortti
- Nowind, etenkin koodarille sopiva USB-levariemulaattori
- Music Module, MSX-Audion mukainen järkälemäinen äänikortti
- 512k mapperi/lisämuisti
Verrattuna vaikkapa kuusneloseen, jolle riittää oikeastaan hankkia 1541 Ultimate, MSX2-skenetys vaatii enemmän panostusta. Normikoneessa on enintään kaksi moduuliporttia, joten koneeseen kulloinkin kiinni runtattavat laajennukset vaativat hiukan harkintaa. Slot expanderilla (jälleen kaivetaan kuvetta noin satasen verran) saa lisää moduuliportteja, mutta ne eivät ole enää primäärisiä, joten laiskasti kirjoitetut ja/tai vanhat ohjelmat eivät mitenkään välttämättä toimi ylimääräisten laitteiden kanssa. Hauskaa näpräämistä vaiko työlästä ja kallista haalimista – sen päättäköön kukin omalta kohdaltaan 🙂
January 28th, 2013
Joulun jälkeen espanjalaisilla näytti olevan rahapula, sillä msx.orgin myyntipalstalle ilmaantui kaikenlaisen muun kiinnostavan roinan lisäksi kaksi turbo R:ää eli Panasonic FS-A1ST:tä. Rahaa pyysivät kohtuulliset 300 euroa, joten kasvatimme Yzin kanssa Suomen konekantaa kahdella yksilöllä ilman sen isompia jahkailuja. turbo R oli MSX:n kehityksen viimeinen askel, käytännössä MSX2+ laajemmalla muistilla, PCM-äänillä, nopeammalla prosulla ja muilla sekalaisilla pikku laajennuksilla parannettuna. Uusista ominaisuuksista kiinnostavin on epäilemättä Z80-yhteensopiva prosari, R800, jota usein verrataan 28 Megahertsin Z80:een – kahdeksankertainen nopeus perusprutkuun verrattuna. R800:ssa on myös kertolaskukäskyt. FS-A1ST julkaistiin vuonna 1990 ja toinen malli, FS-A1GT, vuonna 1992. Jälkimmäisessä tuli vakiona MIDI, 512 kB muistia sekä sisäänrakennettu ikkunoitu käyttöliittymä MSX-VIEW. Siinä, missä MSX2+-laitteita valmistivat Panasonicin lisäksi myös Sony ja Sanyo, olivat molemmat turbo R:t Panasonicin eikä niitä myyty muualla kuin Japanissa.
Koneen käyttöönotto sujui melko suoraviivaisesti, kunhan hankin ensin muutamalla kympillä 100 watin stepdown-muuntajan, joka tekee kotimaisesta 230 voltista japanilaisille sopivampaa 110 volttia. Oikea lukema olisi itse asiassa 100 V, mutta sellaisia muuntajia ei ollut helposti saatavilla ja tR toimii hivenen isommallakin jännitteellä ilmeisen hyvin. Tiettynä riskinä on ainakin periaatteessa sisäisen muuntajan normaalia aikaisempi kilahtaminen. Toinen hiukan vaivannäköä vaatinut osuus oli näyttökaapelin kolvaaminen: koneen perässä on AV-liittimiä joka lähtöön, mutta videostandardi on NTSC-J, joka näkyy esim. omalla videomonitorillani mustavalkoisena. RGB pelastaa jälleen kerran ja SCART-johdolla tulee terävä kuva väreissä.
Normaalisti tR buuttaa tuiki tuttuun Disk BASIC:iin, mutta etureunan kytkimen asentoa vaihtamalla tai komentamalla CALL HIRO pääsee tutustumaan sisäänrakennettuihin “hyötyohjelmiin”, kuten japaninkieliseen tekstieditoriin, osoitekirjaan sekä ääninauhuriin. Pikanttina yksityiskohtana menun taustalla soi FM-äänillä (MSX-MUSIC) tehty vetävä poppibiisi. Kovin paljon en noista ohjelmista saanut irti tällä kielitaidolla ja hivenen epäilen, ovatko ne missään hillittömän laajassa käytössä muutenkaan olleet, mutta kiinnostava lisäpalikka yhtä kaikki.
Oikeassa reunassa on sisäänrakennettu levari, mutta korppujen kanssa pelaaminen on hivenen liian työlästä, joten tälläsin massamuistiksi Sunrisen klassisen CF-IDE-adapterin, jolla saa käytettyä kahta Compact Flash -korttia kiintolevyn tapaan. Oletuksena tR menee kunnon japanilaitteen tapaan 60 Hz näyttötilaan, jonka voi kuitenkin vaihtaa esim. BASIC-käskyllä VDP(10)=2 eurosoftille sopivampaan 50 Hz taajuuteen. Kuvan lisäksi taajuus vaikuttaa myös ääniin, sillä yleensä musaplayerit pyörivät ruudunpiirtoon tahdistetussa keskeytyksessä. Käynnistyksessä kone ottaa automaattisesti käyttöön R800:n, joten meno on rivakkaa. Normaalinopeuteen voi hidastaa netistä löytyvällä chgcpu-ohjelmalla. Paljon muistia vaativien demojen tms. ystävä on incram, joka vapauttaa dossille enemmän muistia käyttöön.
Seuraavana projektina lienee laajentaa sisäinen muisti täyteen 512 kiloon. Emolevyllä on paikat (joskaan ei kannat) jo valmiina, minkä lisäksi tarvitaan pari pintaliitosvastusta ja -konkkaa. Periaatteessa operaation pitäisi olla aika helppo, mutta noin kunnianarvoisen ja kalliinkin laitteen sorkkimisessa on aina oma lisäjännityksensä. Tähän asti olen tehnyt MSX-produja pelkästään MSX1:lle, mutta ehkäpä tulevaisuudessa voisi kokeilla jotain koodausta tR:llekin. Ainakin koneen tehot ja kertolaskukäsky mahdollistaisivat uusia asioita, kuten reaaliaikaisen 3D-grafiikan. Ruutumoodit ja blitteri ovat toistaiseksi suuria kysymysmerkkejä, joten lisäpaneutumista tarvitaan reippaasti ennen kuin mitään rupeaa ruudulla näkymään. Samoin äänipuoli on oma haasteensa: tutun PSG:n lisäksi tR:ssä on integroidut FM-äänet ja vielä oma sämplensoittokin, mutta sävellystyökalut ovat vähän niin ja näin. Esimerkiksi paljon käytetty Moonblaster on nykymittapuulla aika rupinen tekele. Eräs vaihtoehto olisi lyödä konevaatimukset saman tien tappiin ja vaatia MoonSound, jolloin musat voisi tehdä monikanavaisena moddina kunnon träkkerillä.
-
-
Panasonic FS-A1ST turbo R
-
-
January 26th, 2013
Osteluruljanssin jäljiltä nurkkiin oli jäänyt ylimääräinen Atari 65XE – tilasin sen varmuuden vuoksi, kun etsin konetta Ultimate 1MB -laajennukselle. Laitoin muistin kuitenkin samalla ostoskierroksella löytyneeseen 800XL:ään, koska se oli huomattavasti helpompaa valmiiden kantojen ansiosta. Varastossa oli jo koristeeksi tarkoitettu uudenveroinen 130XE, joten kuusvitoselle (kuusvipalle? kuusvilkulle?) ei ollut oikein mitään käyttöä. Tehdäänpä siis siitä toinen retevä demokonesetti!
Lotharekilla on kaupan tarkoitukseen oikein sopiva Atari Fun Pack, eli koteloimaton kortinlukija ja Ultimate 1MB. Ensi alkuunsa oli tarkoitus upottaa kortinlukija koteloon, mutta tein lopulta vain ulkoisen kotelon (ks. aiempi postaus). Muistinlaajennus olikin sitten se haastavampi operaatio, sillä 65XE:n laajentaminen vaatii kahden piirin varovaista irroittamista emolevyltä ja liittimien juottamista tilalle. Säätäjän pään yläpuolella roikkuu Damokleen miekkana alati mahdollisuus tärvätä kertaheitolla koko kone, etenkin kun viimeisissä kasibittiatareissa emolevyn linjat ovat heikkoa sorttia.
Lotharekin sivulta löytyy riittävät, joskin ylimalkaiset ohjeet asennukseen. Matkaan ei kannata lähteä ainakaan ilman kunnollisia teräväkärkisiä sivuleikkureita. Itselläni oli vähän turhan nuljut ja isot kiinalaiset halpispihdit käytössä, joten piirien jalkojen katkomisesta tuli melkoista vääntämistä. Siinä sivussa tuhoutui ROM-piirin vierestä yksi kappale 0.1uF konkkia, mutta niitä saa kaupasta. Kun yhden puolen jalat sai irti, niin toinen puoli lähti helposti pariin kertaan piiriä ees taas taittelemalla. Tinojen ja jalanjämien siivoilussa kolvilla ja tinaimurilla oli kovasti apua ylimääräisistä auttavista käsistä, ja suureksi hämmästyksekseni liittimet menivät paikoilleen suoraan. Seuraavaksi liittimien juottaminen paikoilleen ja vielä hiukan hermoja koettelevana vaiheena neljän piuhan juottaminen 6502:n jalkoihin. Esimerkkikuvissa on eri XE:n emolevyn versio kuin itselläni, joten prosari oli ihan eri paikassa – parempi tarkastaa osanumerot 🙂
Lattakaapelit kiinni, kone päälle ja… punainen ruutu, joka kertoo muistiongelmasta. Ensimmäinen kierros johtojen ja juotosten tarkastamista. Punainen ruutu. Joka pinnin työläs tarkastus yleismittarilla. Punainen ruutu. Tässä vaiheessa korkealla ollut motivaatio kääntyi ankarasti laskuun ja rupesin jo katselemaan sopivaa 600XL:ää eBayltä. Toinen Atari auki ja Ultimate siihen kiinni: toimii, joten ainakaan kortti ei ollut rikki. Vielä kerran juotosten tarkastus: punainen ja kerran keltainen ruutu. MMU:n liittimen heiluttelua lennossa ja kas, kone lähtikin lopulta päälle. Lisäheiluttelu sekoitti koneen, joten vielä kerran juotokset kunnolla kuumentaen kiinni ja lattakaapeli reippaasti runtaten paikalleen. Tämän jälkeen heiluttelukaan ei enää saanut konetta tilttaamaan, joten jotain meni ilmeisesti kunnolla paikalleen. Lopullinen syy temppuiluun jäänee arvoitukseksi, mutta ilmeisesti jokin irronnut johdin palasi kolvaamalla tai mekaanisella runttauksella sähköä johtavien joukkoon. Seuraavaksi vielä Ultimate niparilla kiinni kanteen hölskymisen välttämiseksi, lattakaapelit joten kuten siististi pitkin koteloa ja koppa kiinni. 65XE on sen verran ahdas etureunastaan, että MMU:n lattakaapelista pitää katkaista klipsu päältä. Ahtaudesta on se hyöty, että näppäimistö painaa samalla liittimiä kevyesti paikalleen.
Muutaman tunnin demojen ajelun perusteella kone on täysin vakaa, vaikka se sai välillä jäähtyäkin kunnolla, joten tämä säätöprojekti sai onnellisen lopun. Mikään koneen heiluttelu ja töniminen ei tunnu haittaavan menoa. Kortinlukijan kuoren sisään virittelemällä saisi kuusvitosesta oikein kompaktin demokoneen, mutta se jää tällä kertaa tekemättä, etenkin kun koppa on lähes virheettömässä kunnossa. 800XL olisi paljon helpompi tapaus lukijan asennukselle, sillä siinä on enemmän tyhjää tilaa sisällä ja kätevää tasaista pintaa kannessa, siinä missä XE:ssä on ST-tyylistä säleikköä. Sen verran hermorassi tämä projekti oli, että jos jatkossa tulee tarvetta mega-Atarin rakentamiseen, niin menen suosiolla XL-sarjalaisella.
January 20th, 2013
Olihan hyllyssä jo yksi Lotharekin ammattimaisesti koteloima SIO2SD, mutta ei sellainen ole mikään säätöprojekti. Niinpä tilasin vielä toisen ilman kuoria ja kaapelia, kun hintakin oli sopiva. Ensi alkuun harkitsin, että rakentaisin kalikan ylimääräisen 65XE:n sisään “levariksi”, mutta uskallus ei tällä erää vielä ihan riittänyt, etenkin kun samaan ahtaaseen masiinaan pitäisi vielä laittaa Ultimate-muistinlaajennuskin. Mutta jos edes ulkoiseen koteloon turvaan pölyltä ja murjomiselta.
Ensimmäinen ongelma oli hankkia jostain SIO-kaapeli. Lotharekin valikoimiin niitä on tulossa, mutta eipä ole vielä. eBaylläkin kaapeleita on välillä näkynyt, mutta siinäkin olisi seonnut malttamattomalta ainakin viikko lisää. Onneksi 800XL:ni mukana oli tullut turhaksi jäänyt kasettiasema, joka päätyi elimenluovuttajaksi. Näin jälkiviisautena olisi ollut ehkä hauskempi ajatus rakentaa kortinlukija suoraan sinne kassuasemaan – tyylikin olisi ollut aidompi. Toisaalta kasettiasemakin on melkoinen mötkö täyteen ahdetulla pöydällä pidettäväksi ja joka tapauksessa heivasin aseman hetken mielenhäiriössä ennen kuin ajatus ehti mukaan.
Näyttö solahti laitekoteloon kohtuullisella viilaamisella+puukotuksella ja kaapelin sai kiinnitettyä piirilevylle helposti valmiisiin ruuvikiinnityksiin. Näyttö tuli lopulta hieman hulluun paikkaan oikeaan reunaan laitekotelon pohjalla olevien tukijalkojen takia. Vanhan SIO-kaapelin kosketuspinnat piti kihnuttaa puhtaaksi hapettumista, minkä jälkeen kontakti tuntui olevan varsin hyvä. Oikeastaan vanha löystynyt liitin on mukavampi kuin uudenkarhea, koska sitä ei tarvitse runnoa kiinni ja repiä irti kohtuuttomalla voimalla. Varsinaiseksi ongelmaksi osoittautuivat lopulta painonapit: piirilevyllä tuli valmiina pintaliitoksella kiinnitetyt mikrokytkimet, joissa oli vielä kätevästi pienet metalliset tapit näppäinhatuille. Sopivia näppäimiä ei kuitenkaan löytynyt millään hakemisella, vaikka kaavailin ties mitä katkaistuja nauloja tai puutappeja. Lopulta hankin erilliset mikrokytkimet, joista vedin piuhat piirilevyllä olevien kytkimien jalkoihin. Ei tuokaan mikään elegantti ratkaisu ollut, mutta ainakin nappien sijoittelun sai vapaammaksi ja kytkimiin näppäinhatut suoraan kaupan hyllyltä.
Positiivisena yllätyksenä kaikki lähti toimimaan suorilta kuten pitääkin. Verolevyllä istuvat painonapitkin saivat puolivahingossa sopivasti tukea SD-korttipaikasta, joten niitä ei tarvinnut ruveta liimailemaan kanteen kiinni. Näppäimiin jäi hieman hutera tuntuma, mutta kaikkiaan häkkyrästä tuli parempi kuin miltä pahimpina hetkinä näytti. Stressitestailun aikana mitään ei ole toistaiseksi irronnut ja ohjelmat ovat latautuneet kuten pitääkin.
January 19th, 2013
MSX-romukasa on kasvanut melkoista tahtia viimeisten muutaman viikon sisällä. Viimeisimpinä tulokkaina Panasonic FS-A1ST eli turbo R, josta tulee ihan oma postauksensa myöhemmin, 512k mapperi/lisämuisti, sekä Sunrisen CF-IDE. Tulossa vielä kauhea kasa enemmän ja vähemmän hyödyllistä kikkaletta, kuten FM-PAC, Moonsound, Mega Flash ROM ja toinen Music Module. Agendana tietysti demojen tekeminen ja etenkin katselu, sekä muutenkin noihin härömpiin laitteisiin tutustuminen. MSX:llä demot ovat normaalia kirjavampi kenttä monenlaisten laajennusten ja uudempien konesukupolvien vuoksi, joten mikään yksittäinen kokoonpano ei riitä kaikkien produjen ajamiseen.
MSX1
Ensimmäisen sukupolven koneille ei tehty kulta-aikaan juurikaan demoja lukuun ottamatta jokusta kräkki-introa, sillä MSX-skenen sydänseuduilla Hollannissa siirryttiin erittäin nopeasti MSX2-laitteisiin. Tuotanto alkoi jälkijättöisesti vasta Suomessa vuonna 1996 Lieves!Tuoreen ja Bandwagonin voimin – täällähän MSX2:t jäivät harvinaisiksi. Myöhemmin tuotoksia on tullut muualtakin, etunenässä ruotsalais-hollantilainen parivaljakko Dvik & Joyrex. Demot ovat kaikki Euroopasta, joten ne toimivat oikein vain 50 Hertsin PAL-tiloissa.
Pääosa MSX1-demoista on tehty levykkeeltä ajettavaksi ja toimii 64 kilotavun muistilla (standardin mukaan MSX1:ssä voi olla vähemmänkin muistia, mutta sellaiset koneet ovat harvinaisia). Levarin hankinta ei ole mikään itsestäänselvyys: saatavuus on vähäinen ja hinta saattaa olla helposti sadan euron nurkilla. 360 kilotavun korpuille on vaikea kirjoittaa nykylaitteilla, mutta jotkut USB-asemat sentään suostuvat toimimaan edes 720 kilotavun levykkeiden kanssa. Vanhanaikainen PC-levari toimii Linuxissa yksipuolisten korppujenkin kanssa. Levarille modernimpia vaihtoehtoja ovat SD-kortinlukija ja USB-levariemulaattori Nowind. Nowind on etenkin koodarin ystävä, kun testausta voi tehdä kätevästi oikealla koneella. Kortinlukijat ja Nowindit ovat tällä hetkellä kuitenkin maailmasta kadonneet, joten heikkoa on siltä osin.
Jokunen MSX1-demo on lisäksi julkaistu hieman kyseenalaisesti “moduulina” eli käytännössä rom-tiedostona. Niitä voi ajaa yllä mainitulla Mega Flash ROM:lla, jota onneksi myydään edelleen. Mukana tulee bonuksena uudemmissa Konamin peleissä käytetty SCC-piiri, jota tukee jokunen MSX2-demo. Lukemani mukaan moduulin saa myös matkimaan levyasemaa, mikä paikkaisi muuten hankalaa levaritilannetta.
MSX2 on monessa suhteessa ongelmaton ratkaisu MSX1-demojenkin ajamiseen. Autenttisuudesta pitää tinkiä sen verran, että kakkosen vakiovärit ovat paljon kylläisemmät ja kontrastisemmat kuin ykkösten omalaatuisen haaleat tai murretut paletit. Uudempi VDP (Yamaha V9938) ei toimi muutenkaan aivan 100% identtisesti alkuperäisen (TMS9929) tavoin, joten joissakin tuotoksissa voi ilmetä bugitusta joko ajastuksien vuoksi tai siksi, ettei värikarttaa voi enää monistaa samalla tavoin kuin aidossa MSX1:ssä.
MSX2
Standardin seuraava versio kohensi lähinnä graafisia ominaisuuksia, siinä missä prosessori ja äänipiiri jäivät ennalleen. Toisen sukupolven Mäsäksiä teki huomattavasti harvempi firma kuin ykkösiä, mutta kirjo on silti kunnioitettava. MSX2-skenen sydänmailla Hollannissa suosittuja olivat luontevasti Philipsit kuten 8235, 8245 ja 8250, mutta myös Sonyn malleja myytiin. PAL-versioita eivät muut valmistajat enää tehneetkään. Hollantidemot on tehty tyypillisesti PAL-tiloihin, mutta MSX2 antaa sentään asian suhteen enemmän liikkumavaraa, koska päivitystaajuus on vaihdettavissa ohjelmallisesti. Virallisten kanavien lisäksi koneita on hankittu myös omatoimisesti Japanista, joten NTSC-malleja tulee foorumeilla vastaan yllättävän paljon.
Eurokoneissa on vakiona yleensä 128 kilotavua muistia ja 128 kiloa näyttömuistia (VRAM). Japanikoneissa muistia oli tyypillisesti vain 64 kilotavua, joten jonkun sortin laajennus on tarpeen. Helpoiten muistin lisääminen onnistuu mapperimoduulilla, mutta ne ovat hyvin harvinaisia, minkä lisäksi samalla menettää käytöstä toisen moduuliportin, jolle voi olla muuta tarvetta. Muutamaa poikkeusta – erityisesti Infiniten animaatioita ja NOP:n Unknown Realityä – lukuun ottamatta demot eivät vaadi lisämuistia. Levyasemakaan ei ole ongelma, sillä sellainen on sisäänrakennettuna useimmissa MSX2-koneissa. Edellä mainittujen levarinkorvikkeiden lisäksi on olemassa myös esim. Sunrisen CF-IDE-kortinlukija, joka ei kuitenkaan toimi aivan kaikkien produjen kanssa. CF-IDE:n saattaa saada käytettynä, mutta uutena ei ole niitäkään myyty enää pariin vuoteen.
MSX2-demojen suhteen varsinainen kompastuskivi ovat erilaiset äänilaajennukset. Hollantilaiset eivät ilmeisesti pitäneet PSG:n jäyhänkomeista äänistä, sillä äänilaajennuksia on käytetty hyvin ahkerasti eikä suotta lähdetty venyttämään vakiopiirin kykyjä. Eri valmistajat toivat markkinoille keskenään enemmän ja vähemmän yhteensopivia äänimoduulejaan vuosien varrella, eikä mikään noussut ylitse muiden. Demoja varten joutuu siis valitettavasti hankkimaan muutaman pulikan:
- SCC on Konamin loppupään peleissä käytetty yksinkertainen wavetable-piiri. Mega Flash ROM sisältää SCC:n tai hiukan modaamalla sellaisen saa myös pelimoduulista.
- MSX-Music on karu Yamahan OPLL-piiriin perustuva FM-äänilaajennus, josta tuli lähes standardi MSX2+-koneisiin. Ilmeisesti tätäkin jokunen demo tukee. Tyypillinen MSX-Music-moduuli on Panasonicin FM-PAC.
- MSX-Audio perustuu sekin Yamahan OPL-sarjaan, mutta ääniä voi muokata vapaasti. Philipsin Music Modulea saa käytettynä edelleen kohtuullisen hyvin, ja moduulissa on FM-synteesin lisäksi bonuksena sämplensoitto ja MIDI-portti. Unknown Reality vaatii 256 kilotavuun laajennetun Music Modulen.
- Moonsoundia voisi hyvin kutsua MSX:n Ultrasoundiksi, sillä sekin soittaa monikanavaista sämpleä omasta muististaan ilman prosessorikuormaa. Moonsoundin vaativat produt ovat harvassa, mutta sille on mm. mod-playereitä, minkä lisäksi moduuli on yhteensopiva MSX-Audion FM-äänien kanssa. Brasiliassa valmistetaan ilmeisesti edelleen Shockwave-nimistä kloonia, josta köyhtyy noin 160 euroa.
MSX2+ ja turbo R
MSX:n elämän ehtoopuolella, 80-luvun lopussa, kehitettiin MSX2+-standardi, johon perustuvia koneita valmistivat vielä Sony, Sanyo ja Panasonic. Kaikki plussat ovat NTSC-koneita. Grafiikkapiiriksi vaihtui Yamahan V9958, jossa on joitakin parannettuja moodeja, minkä lisäksi useimmissa koneissa on vakiona sisäänrakennettu MSX-Music. Pouetin perusteella niillekin on muutama tekele olemassa. Viimeisenä Mäsäksän lippua kantoi Panasonic, jonka turbo R -koneet (FS-A1ST ja FS-A1GT) toivat mukanaan uuden tehokkaan prosessorin ja sämplensoiton vakiona. Eurooppaankin turbo R:iä valui jonkun verran harrastajien tuomina, mutta MSX2-skene ei ottanut laitetta omakseen ennen hiipumistaan. Hieman yllättäen tR:llekin demoja on tullut lähinnä Suomesta, kiitos Nyyrikin.
edit: Paljon muistia, ROM-emulaation ja SCC:n saa samassa paketissa hankkimalla PlaySoniqin
edit: SD-lukijoita taitaa olla edelleen saatavilla täältä
January 14th, 2013
Tällä kertaa vertailussa Atarin kaksi kasibittistä, 800XL vuodelta 1983 ja 65XE vuodelta 1985. Koneet ovat hyvin vertailukelpoisia, sillä tekniset ominaisuudet ovat käytännössä identtiset. 1,77 MHz 6502, 64 kilotavua muistia ja samat grafiikat sekä äänet molemmissa. Kahden vuoden aikana ehti kuitenkin tapahtua paljon: Jack Tramiel lähti Commodorelta ja osti Atarin konkurssikypsän tietokonebisneksen Warnerilta, kuusnelonen valtasi markkinat monessa maassa, 16-bittiset koneet tekivät tuloaan, Macintosh julkaistiin, ynnä paljon muuta. Laitetaanpa koneet rinnakkain.
Silmään pistää heti ainakin koneiden hyvin erilainen estetiikka. 800XL on vielä perinteisen kasibitin tapaan lelumainen ja muistuttaa oikeastaan pelikonsolia – koneen päällä oleva moduuliportti on kuin Atari 2600:sta. 65XE puolestaan on kuin pieni Atari ST, mikä ei ole suinkaan sattumaa, sillä myös ST julkaistiin 1985. Väri on vaihtunut “ammattimaiseen” neutraaliin harmaaseen ja näppäimistökin on samanlainen litteä kammotus kuin isoveljessä. XL on hieman leveämpi ja paksumpi, kun taas XE on hitusen pidempi syvyyssuunnassa (kuvassa näkyvä XE:n virtakytkin ei muuten ole alkuperäinen). Liitännät ovat lähes samat ja samassa paikkaa, joten niiden osalta mitään suuria irtiottoja ei tehty. Ainoastaan laajennusportti on erilainen.
Konepellin alla on kuitenkin käynyt kuhina. Emolevy on suunniteltu uusiksi hivenen halvemmalla tekniikalla, kuten Tramielilta voisi odottaakin. Poissa ovat kannalla olevat piirit, melkein kaikki on juotettu suoraan piirilevylle. Juurikin helposti vaihdettavat piirit tekevät XL:stä retroharrastajalle mukavamman laitteen, kun laajennuksia ja korjauksia voi tehdä ilman työlästä kolvaamista. Sarjan viimeiseksi malliksi jäi “pelikonsoli” Atari XEGS (1987). Käytännössä XEGS oli aivan täysiverinen tietokone ja sen mukana tuli jopa näppäimistö.
January 8th, 2013
Next Posts
Previous Posts
