Posts filed under 'retro'
Olen ollut jo kolmen kuukauden ajan osa-aikaisella tutkimusvapaalla artikkeleita kirjoitellen ja materiaalia keräten. Viime vuonna tärppäsi Koneen säätiöltä rahoitusta Turun yliopiston koordinoimalle Kotitietokoneiden aika ja teknologisen harrastuskulttuurin perintö -hankkeelle ainakin vuodelle 2013. Tällä hetkellä työvelvoitteet Taikin puolessa eivät mahdollista täysipäiväistä tutkimukseen keskittymistä, mutta jos jatkorahoitus tärppää, niin 2014 koitan keskittyä näpyttelyyn mahdollisimman paljon. Työn alla on artikkeleita ainakin seuraavista aiheista:
- Suomalaisen peliteollisuuden historia
- 4k-introt
- Demoskene oman kulttuuriperintönsä säilyttäjänä
- Harrastajien konesodat
- Varhainen digitaalinen erotiikka kotitietokoneilla
Päivätöiden ohessa, viikonloppuisin ym. opiskelu on hidasta ja katkonaista hommaa, joten ainakin toistaiseksi olen nauttinut tästä mahdollisuudesta todella paljon. Taloudellinen menetys ei ole kovinkaan suuri, ja omaan tekemiseen keskittyminen on ollut tervetullutta vaihtelua opetushommaan, jossa on kuitenkin paljon toisteisuutta ja rutiinia – ei sillä, ettenkö olisi opena ihan mielelläni. Pitkään jäissä ollut julkaiseminen on nykyään tärkeää myös opettajalle, sanotaan mitä hyvänsä opetusportfolion tärkeydestä: julkaisut ovat käypää valuuttaa sekä opetus- että tutkimustöissä, siinä missä opetusportfoliolla ei tee tutkijana juuri mitään.
Hankkeen uunituoreet webbisivut on nyt saatu valmiiksi ja julkaistua, kiitos Tiian, joten mainostetaanpa niitä täälläkin. Kirjoittelen jatkossa sekä tänne että projektin blogiin; omakohtaisempi pohdiskelu tulee tänne, virallisempi sinne. Vielä tämän vuoden kuluessa toteutetaan mm. laaja nettikysely tietotekniikasta, mutta siitä tarkemmin myöhemmin.
April 8th, 2013
Thanks to Nyyrikki, MSX1 developers can now save time when debugging their code with openMSX. He modified the original ROM so that it will skip the boot logo and the memory test. To make it work with openMSX I put together a hardware description file for a machine called msxfast. The files:
Less waiting, more programming – starting a .com program from autoexec.bat is now full five seconds faster! Originally, it took 12 seconds to get there, now only 7.
April 4th, 2013
Pääsiäisen viihteestä vastasi Revision 2013 Saksan Saarbrückenissä. Revision on käytännössä viimeinen iso kansainvälinen demoparty The Partyn lerpahdettua ja Assemblyn sekä The Gatheringin muututtua pikemminkin pelitapahtumiksi. Aiemmin party tunnettiin nimellä Breakpoint. Noin kauas ei viitsinyt lähteä ilman mitään omaa tuotosta, joten edellisenä iltana, lentokoneessa, bussissa, hotellilla sekä partypaikan aulassa koodattiin ankarasti deadlineen saakka ja hiukan sen ylikin. Lopputuloksena syntyi pitkästä aikaa MSX:lle demo, VJ-henkinen Amurisus. Youtube, Pouet ja msx.orgin hieman apologeettinen uutinen aiheesta.
Tein ensimmäiset MSX-produni vuonna 1997, jolloin työkalut olivat vielä primitiivisiä. Koskaan en ole koodannut itse MSX:llä, vaan heti alusta asti oli käytössä TASM-niminen assembler MS-DOS:n alla. Aivan alussa rämppäsin korppua PC:stä MSX:lle testausta varten, mutta aika nopeasti koko kehitys siirtyi PC-pohjaiseksi, kun fMSX-emulaattori alkoi olla varteenotettava vaihtoehto oikealle koneelle. Edelleenkään ei olla siinä tilanteessa, etteikö lopulta olisi pakko testata myös aidolla koneella, koska etenkin MSX1:n videopiiri on jonkin verran arvaamaton, kun liikutaan sen suorituskyvyn rajoilla. Vuoteen 2008 asti käytössä oli Yzin assemblerilla kirjoittama musiikkirutiini, jossa säveltäminen tapahtui nuotteja käsin datalauseisiin kirjoittamalla.
Tätä nykyä puhtaalla asmilla kirjoittelu olisi jo hieman tuskallisen puolella, vaikka Z80 onkin ykkösnimi perinteisten kasibittisten prosujen joukossa. Onneksi työkalut ovat kehittyneet oleellisesti, joten pääosa koodauksesta tuli tällä erää tehtyä ihan C-kielellä SDCC:n avustamana. Sekaan saa aikakriittisiä osia varten helposti inline-assembleria, joten paljon parempaa yhdistelmää ei voisi juuri toivoa. Ammoisten bat-viritysten sijasta käytössä on kunnollinen Makefile, joka kääntää tarvittavat osat, rakentaa emulaattorille levytiedoston ja käynnistää demon joko OpenMSX:ssä tai Nowindin yli oikealla koneella. Amurisusia tehdessä käytimme ensimmäistä kertaa versionhallintaa: lähdekoodi oli Tampereella sijaitsevassa Subversion-palvelimessa (itse istuimme Saksassa pöydän eri puolilla), mikä säästi reilusti aikaa ja vaivaa jopa näin pienessä projektissa, kun kahden koodarin rinnakkaiset muokkaukset sai yhdistettyä ilman eri sählinkiä. Sivutuotteena syntyi vielä varmuuskopio lähdekoodista. Musiikin sävellykseen on nykyään tekstieditoria helpompia tapoja, etunenässä alun perin Amstrad CPC:tä varten tehty Arkos Tracker. Kasibittikoodauksessa tarpeelliset kuvakonvertterit ja esilaskennat tein Processingilla, mikä säästää sekin vaivaa aiempaan C-kielellä näpyttelyyn verrattuna.
Lopputuloksesta tuli sunnuntain pikku viilailujen jälkeen varsin tyydyttävä. Mitään teknisesti mullistavaa tuossa ajassa ei olisi ehtinyt tehdäkään, mutta onneksi konsepti kantoi ja musasynkka toi ryhtiä muuten sekalaiseen sisältöön. Sijoitus jäi kilpailussa vaatimattomaksi, sillä taso oli varsin kova ja muut produt ilmeisen työllä ja tuskalla väännettyjä. Nykyään demoja tulee tehtyä joka tapauksessa omaksi huviksi, eikä palkinnoilla tai sijoituksella ole enää sanottavaa merkitystä – saatiinpahan kikkare harrastuneen yleisön nähtäväksi. MSX-yhteisöön tällainen happoinen kokeilu ei luultavasti vetoa, sillä demoja tuntevienkin tyyppien viitekehys on yleensä tukevasti 1990-luvun alkupuolen nostalgisissa MSX2-tekeleissä.
April 1st, 2013
Oijoi, nyt löytyi pieni helmi 1990-luvulta, nelikanavainen Amiga-moddi mod.alf-toimii. Alf ei viittaa tässä tv-sarjaan vaan Amiga Liberation Frontiin. Biisi on itselleni tuttu 90-luvun puolivälin paikkeilta, jolloin kopioin sen joltain kaverilta. Hupaisan sisältönsä lisäksi moduuliin kiteytyy paljon aikakaudesta. Sämpleihin perustuva mod- eli träkkerimusiikki laajensi harrastajamuusikkojen mahdollisuuksia kertaheitolla moneen suuntaan, ja aiheesta kuin aiheesta väännettiin Amigan äärellä taidetta. Amigassa oli neljä äänikanavaa, joten myös ensimmäiset suuret träkkerit kuten Soundtracker, Noisetracker ja Protracker olivat juurikin nelikanavaisia. MikroBittiä vastaan suunnatut lyriikat puolestaan kertovat siitä, kuinka Commodoren vaikeudet ja PC-laitteiden yleistyminen alkoivat heijastua tietokonelehdistöön. Monet harrastajat kokivat (aivan oikeellisesti), että MB oli hylkäämässä Amigan, mikä näyttäytyi mm. tyytymättömissä lukijakirjeissä. Itse omistin tuolloin PC:n, mutta MikroBitin pilkkaaminen osui silti makuhermoon, sillä lehteä inhottiin muistakin syistä, esim. pelikeskeisyyden vuoksi.
Jos mod-soittaja on jäänyt kotiin, niin kappale on helpommin toistettavassa muodossa täällä: alf-toimii.mp3. Moddien instrumenttien nimiin oli tapana kirjoitella terveisiä ynnä muuta kun biisi oli valmis, ja niin on tässäkin tapauksessa:
- by ???/??? 🙂
- en viitsinyt julkaista
- edes nimeani koska
- kaikki kuitenkin
- tietavat kuka taman
- teki, ainakin aanen
- perusteella…
- kysy t100m:sta jos et
- tieda..kaikki samplet
- peraisin kaverin
- syntikassta paitsi
- puheet jotka ovat
- tulleet suustani.
- mikrobitti, paska
- lehti joka levittaa
- vaaraa propagandaa!
- boikotoikaamme bittia
- kaikin mahdollisin
- keinoin! perkele!
- tehty muuten alle
- tunnissa tama biisi.
- inostuin. vaan enko-
- han lopettele koska
- lahden ryyppaamaan.
- end of text. (melkein)
- unohdin etta pitaa
- kayttaa aina tama
- tila loppuun asti.
- u can’t beat the fee-
- ling, -horrnos!-
- delicious -horrnos-
Osta MikroBitti ja saat väärää tietoa! Lopeta nyt jo se tilaus! Paska lehti! Perkele! Pelien noustua entistä suurempaan rooliin Sanoma ryhtyi julkaisemaan ensin Pelit-vuosikirjaa, joka muotoutui myöhemmin itsenäiseksi Pelit-lehdeksi, jonka kirjoittajissa oli paljon samoja henkilöitä kuin Bitissä. Itse en ole Mikropilttiä moneen vuoteen juurikaan seuraillut, koska sisältö meni jo kauan sitten geneerisen viihde-elektroniikkalehden suuntaan. Viimeisin huomattava käänne on vuodelta 2012, kun lehti uudisti tyylinsä ja vaihtoi nimensä MB:ksi, mikä herätti harrastajayhteisön ja johti lopulta puhtaasti tietokoneharrastajia palvelevan – tietyssä mielessä MikroBitin kultakauden perinteitä jatkavan – Skrolli-lehden perustamiseen.
March 22nd, 2013
Jostain syystä Spectrumin näppäimistö on tärkeä aihe, sillä sitä tulee käsiteltyä luonnottoman usein 🙂 Tällä kertaa vain pikamaininta kuminappikoneen näppisrempasta. Lähtökohtaisestihan tilanne on seuraava:
- Näin vuonna 2013 alkuperäiset 80-luvun näppäinkalvot ovat hapertuneet jo niin, että pienikin liikuttelu katkoo johtimet
- Näppäinkalvoja on inhottava korjailla, koska ne murenevat siinä sivussa lisää ja vaikkapa kolvaaminen on aika toivotonta (jos nyt ei mahdotonta)
- Esim. eBayltä saa noin kympillä (+pk) uusia kunnollisia kalvoja, joilla pärjännee taas seuraavat 30 vuotta
- Kuminappikoneissa on kahta erilaista peltikantta, joista toinen on väännettävillä klipsuilla kiinni ja toinen liimalla
Kalvon vaihtaminen klipsumalliin on helppo tapaus, mutta valitettavasti ne ovat pieni vähemmistö, ja suurimmassa osassa Spekuja pelti on liimattu kiinni kansimuoviin. Vaihto-operaatio vaatii kannen irroittamisen, mistä on foorumeilla aika pessimistisiä näkemyksiä: operaatio on työläs ja sen myötä voi helposti sekä tärvätä maalipinnan että vääntää kannen niin mutkalle, ettei sitä enää saa kauniisti takaisin. Koneita yhdistelemällä olin toistaiseksi välttynyt liimaversion aukomiselta, mutta nyt tuli sekin eteen.
Liimaa on kaistale vasemmassa ja oikeassa reunassa sekä näppiksen alareunassa koko matkalta, mutta ei onneksi keskellä tai yläreunassa (keskellähän on itse kuminäppis). Toimiva taktiikka oli kaivella ensin toinen reuna irti, sitten alareuna hiljalleen ruuvarilla kammeten ja lopulta toinen reuna tasaisesti ylös vetämällä. Pelti kärsi yllättävän vähän – maali ei murtunut ja kansi oli taivutettavissa vanhalle paikalleen aika siististi. Saatoin päästä epärealistisen helpolla, koska toinen reuna oli ajan saatossa jo hiukan auennut ja sitä myöten liima kuivahtanut helpommin irtoavaksi. Toinen reuna olikin kunnolla juntturassa, mutta keskeltä lähestyminen auttoi asiaa. Kannattanee siis ainakin kokeilla kumpi reuna lähtee kampeamalla paremmin irti. Foorumeilla on ehdotettu liiman pehmittämistä kuumailmapuhaltimella, mikä kuulostaa periaatteessa järkevältä (pois lukien maalin tuhoaminen liialla kuumentamisella).
Kannen irroittamisen jälkeen pahin on ohi, joskin pellin takaisin vääntelyssä voi mennä jokunen tovi. Uusiotuotantoa olevat kalvot ovat kotikutoisen oloisia, joten niitä voi joutua trimmaamaan sieltä täältä saksilla. Itselleni sattuneessa yksilössä vasemmanpuoleinen liuska oli pieleen leikattu, mutta leikkelyn ja tarkan asettelun jälkeen se toimi hyvin. Liuskat ovat myös pitkänpuoleisia, joten parempi tarkistaa, ettei niitä purista pahaan paikkaan konetta sulkiessaan. Lopputuloksena rempasta toimiva 48k-Speku, parempi näppistuntuma sekä oikeus käyttää Olen vaihtanut liimakansikoneen näppiskalvon -t-paitaa Spectrum-juhlallisuuksissa.
March 21st, 2013
Nick Montfortin ja Ian Bogostin Racing the Beam – the Atari Video Computer System kertoo nimensä mukaisesti Atari 2600:sta eli VCS:stä. Kirja on osa MIT Pressin Platform Studies -sarjaa, jossa on toistaiseksi ilmestynyt Atari VCS:stä, Commodore Amigasta ja Nintendo Wiistä kertovat teokset. Idea on hieman poikkeuksellinen: kaupallisten mittelöiden, insinöörihistorian tai kulttuuristen ilmiöiden sijasta fokus on siinä, miten laitteiden tekniset ominaisuudet ovat vaikuttaneet niille tehtyihin sisältöihin ja millainen “sukupuu” joillakin tunnetuilla peleillä on (vaikkei kaupallisia ja kulttuurisia seikkojakaan toki kokonaan unohdeta).
Teknisiä ominaisuuksia lähestytään mielenkiintoisesti hieman poikkeuksellisella tavalla kuuden, eri aikakausia edustavan pelin kautta. Käsittelyssä ovat Combat, Adventure, Pac-Man, Yar’s Revenge (joka pitäneekin hankkia), Pitfall! sekä Star Wars: The Empire Strikes Back. Lukuisia muitakin Atari- ja kolikkopelejä sivutaan ohimennen, mutta etenkin näiden kuuden kautta hahmotetaan laitteen ominaisuuksia peliohjelmoijan/suunnittelijan näkökulmasta. Hyvänä puolena lähestymistavassa on se, ettei lukijan niskaan kerralla rysähdä valtavaa määrää teknistä jargonia, vaikka toisaalta erityisesti tekniikasta kiinnostunut joutuu kaivelemaan yksityiskohtia sieltä täältä. Teksti on tarinanomaista ja sujuvaa, joskin välillä tulee pitkähköjä sivupolkuja kesken kaiken, kun lähdetään puhumaan jostain ihan muusta pelistä yhden alaluvun verran.
Ainakin näin teknisesti harrastuneen oli helppo tutustua TIA:n ja 6507:n ihmeisiin, mutta puhtaasti kulttuurin- tai historiantutkimuksen suunnasta tulevalle voi olla ainakin aluksi hieman hämärää mitä ja miksi on EOR #$FF 🙂 Kiinnostavin teoreettinen anti on ihan kirjan lopussa, jossa Montfort ja Bogost esittelevät viisikerroksisen mallin digitaalisesta mediasta:
- Vastaanotto / käyttö
- Käyttöliittymä
- Muoto / toiminnallisuus
- Koodi
- Alusta
Koko pino sijoittuu kulttuuriin ja kontekstiin. Mallissa on jotain tuttua monestakin paikasta: esimerkiksi ohjelmistotieteen komponenttimalli on aika samanlainen, samoin kuin vaikkapa tietoliikennetekniikan OSI-malli. Soveltanen Montfortin ja Bogostin mallia demotutkimukseeni tavalla tai toisella, joskin joitakin muutoksia haluaisin tehdä. Ensinnäkin “alusta” kaipaa avaamista, koska se sisältää etenkin nykyään useita eri abstraktiokerroksia varsinaisen laitteiston päällä. Vanhat demot rakentuivat kylläkin suoraan raudan päälle, mutta modernit tuotokset rakennetaan käyttöjärjestelmän ja vielä senkin yläpuolella olevien rajapintojen päälle (esim. selaindemot). Demot ovat harvoin vuorovaikutteisia, joten käyttöliittymäkerroksen miettimiselle ei ole juuri tarvetta.
March 20th, 2013
Moonsoundin sielunelämä on alkanut aueta jossain määrin kahta sellaista auottuani ja hiukan kolvattuani. Periaatteessahan laitteeseen pitäisi saada monenlaisia muistiyhdistelmiä 128k ja 512k SRAM-piireillä (128k, 256k, 512k, 640k ja 1M), mutta käytännössä toiminta on hieman kummallista. Ensimmäinen Moonsoundini oli valmiiksi megainen, mutta toisessa oli vain riittämättömät 256k. Sain käsiini yhden 512k piirin lisää, joten ajattelin laajentaa pienemmän passeliin 640 kiloon, mutta ohjeen perusteella ei tullut millään asetuksilla toimivaa, vaikka lauta on juurikin samaa mallia 2.0. Jumpperien kaikki kahdeksan asentoa läpi käymällä tuli välillä kummallisia lukemia kuten 384k, mutta ei sitä haluttua. eBayltä löytyi onneksi kiinakauppiaalta vastaava piiri, joten ehkäpä saan molemmat lopulta täyteen megaan – Sunrisekin niitä myisi, mutta kalliimmalla ja firman toiminta on yleensä etanan nopeusluokassa. Eilen tuli myös kuunneltua noita hupaisia musicdiskejä, joita hollantilaiset ovat kaupitelleet toisilleen 90-luvulla.
Toinen MSX-säätökohde on eilen saamani DenYoNet eli ethernet-moduuli. Lukemani perusteella moduulissa on aika paljonkin toiminnallisuutta sisällä, joten MSX-paran ei tarvitse kuormittaa hidasta prosessoriaan protokollapinon kasailuun (rommissa on tarjolla korkean tason rajapinta ominaisuuksien käyttöön). Mitään asetuksia ei tarvinnut säätää, vaan pulikka haki omatoimisesti DHCP:llä itselleen osoitteen, netmaskin, nimipalvelimet sun muut tarpeelliset tiedot. Mukana tulleella CD:llä oli perustyökalut, kuten ftp-asiakas, ping, wgetin vastine hget sekä Twitter-asiakas (!). Lisää voi ladata Konamimanin webbisivulta. Kaikki tuntuu toimivan ja ainakin turbo R:llä kohtuullisen nopeastikin. Hiukan mietityttää edelleen mitä tuolla voisi oikeasti tehdä, mutta vähintäänkin hauskaksi leluksi soveltuu, mikä on jo ihan riittävästi itsessään.
Seuraavia askelia ovat ajan salliessa turbo R:n sisäisen muistin laajentaminen 512 kilotavuun sekä toisen Music Moduleni samplemuistin laajennus 256 kilotavuun. Osat on jo molempiin, mutta etenkin ensin mainittu vaatii hieman funtsimista ja rohkeutta, koska hienon koneen tärvääminen huolestuttaa. Ostoslistalla on vielä slot expander sekä uusi versio MegaFlashROMista, jossa on SCC:n lisäksi myös kortinlukija. Pitikin mennä juuri ostamaan vanhan koulun versio, mutta tätähän tämä on – parempi ostaa kaikki mitä käsiinsä suinkin saa, koska viikon päästä saatavuus voi olla taas nollassa. Positiivisena havaintona sekin, että haaliminen alkaa tulla loppuunsa: koneita on ihan tarpeeksi testailuun, pelejä en kerää, ja kaikki mitenkään relevantit lisälaitteet on kohta plakkarissa.
March 16th, 2013
Datasoftin alkujaan 1983 julkaisema Bruce Lee on niitä harvoja edelleen oikeasti hauskoja retropelejä, joita jaksaa hakata muutakin kuin nostalgiamielessä. Itselleni the versio on alkuperäinen Commodore 64:lle tehty, mutta suosion myötä peliä käännettiin lukuisille muillekin koneille vaihtelevalla menestyksellä. Laitetaanpa käännökset puntariin emulaattorilla ja oikeilla laitteilla testaamisen sekä Youtube-videon perusteella.
- Atari- ja nepaversio ovat käytännössä identtiset: eroa on oikeastaan vain äänissä ja värisävyissä. Matalan 160×200-tarkkuuden vuoksi grafiikka on pykälän palikkaista, mutta pelattavuus on kohdallaan.
- Amstrad CPC:llä on niin ikään leekoa, minkä lisäksi peli tahmaa välillä tökerösti. Vaikeampi kuin muilla koneilla.
- MSX-versiokin on odotetusti huono, kuten melkein kaikki koneelle tehdyt käännökset. Grafiikat ok, mutta spritet välkkyvät, peli tahmaa ja ukkeli putoaa todella hitaasti.
- Spectrum-käännös on, vastoin kaikkia odotuksia, parhaasta päästä sujuvuutensa ansiosta. Grafiikat on piirretty uusiksi tarkkaan resoluutioon eivätkä värirajoitukset pistä pahasti silmään (vaikka Prusesta onkin tullut siinä sivussa musta).
- PC:llä elettiin tiukasti CGA-aikaa ja visuaalinen anti on sen mukaista, vaikka compositemoodi onkin huomattavasti RGB:tä kauniimpi. Ajalle tyypilliseen tapaan ajastukset on tehty silmukoilla, joten nopeammilla koneilla peliin iskee vauhtihulluus.
- Apple II -versiota en kokeillut, mutta videon perusteella se on merkittävästi vaikeampi kuin muut: viholliset liikkuvat vauhdilla ja käyvät hanakasti kimppuun. Huonon tarkkuuden ja vähäisten värien johdosta peli näyttää Applella asteen muita koneita kökömmältä.
- BBC:llä Pruse on aivan eri peli ja näyttää lähinnä jonkun viikossa tekemältä BASIC-harjoitukselta. Spritet välkkyvät, ninja puuttuu kokonaan ja grafiikat on piirretty uusiksi, jolloin mm. sankarista on tullut pinkkinaamainen blondi. Kaamea versio, mutta kaikessa absurdiudessaan ainakin hupaisa.
- PC-88:lla ei myöskään juhlittu yksiväristen kenttien äärellä. edit: oikeasti pelissä on väriä, tyyppi on konffanut emulaattorinsa väärin.
Pienetkin muutokset pelimekaniikassa vaikuttavat lopputulokseen paljon, joten eri laitteiden välillä on selviä eroja vaikeudessa ja yleisessä sujuvuudessa. Atari-, C64- ja Spekuversiot ovat selvästi parhaat, siinä missä muilla laitteilla on haukattu enemmän tai vähemmän paskaa. Käännösten tehtailu on ollut kaikkiaan hahmottumatonta hommaa, sillä välillä grafiikat on tehty kokonaan uusiksi ja esim. liikkeiden ajastukset fiilispohjalta suunnilleen sinne päin. Seuraavaksi pitänee ottaa työn alle saman firman toinen mainio tekele, Zorro.
February 23rd, 2013
Jonkunlaisena paluuna juurille tulin hankkineeksi heräteostoksena MikroMikko Ergo Pro X:n. Paitsi, että PC-demoskenessä tuli tusattua monet vuodet, niin noita MikroMikkoja oli paljon Patrialla, kun olin kesätöissä mikrotuessa. Vanhat peeseenrottelot ovat hieman mielenkiinnotonta ja tilaavievää rautaa, mutta kun demoplattiksia ryhtyy haalimaan, niin sitten pitää hankkia tylsemmätkin. Onneksi nämä mallit olivat sentään suhteellisen pieniä. Koneessa on tällä hetkellä Pentium 166, 96 megaa muistia, kolmen gigan kiekko, integroitu SB-klooni, CD-asema, Etherlink XL PCI, GUS MAX ja O2:sta lainattu Silicon Graphicsin näppis. Tilasin jo P233 MMX -lastun, kun emolevy sellaisiakin sattuu tukemaan, sekä Matroxin G450:n uudeksi näyttikseksi sisäisen ATI Mach 64 -surkimuksen tilalle.
Asennus ei mennyt ihan ongelmitta, koska ei sattunut olemaan muuta kuin ammoisia dossin asennuskorppuja jossain varastossa. Uudemmassa PC:ssä ei ole enää korppuasemaa eikä USB-korputin toimi Linuxissa mihinkään erikoistarkoituksiin. 7.10:n eli se Windows 95:n mukana tulleen version CD-image löytyi netistä, mutta eihän tuo kone CD:ltä käynnisty. Sisässä oli edellisen omistajan NT, johon en tiennyt salasanaa, joten tilanne vaati luovaa ongelmanratkaisua. Lopulta tilanne ratkesi asentamalla dossi VirtualBoxissa ulkoisessa usb-adapterissa olleelle kiintolevylle. Samalla vauhdilla vielä toiselle osiolle Damn Small Linux, joka toimikin ihan välttävästi, vaikka X takkuileekin ilman kiihdytystä. Vastaavanlaisia retrokoneita säätäneet tutut ovat yleensä korvanneet sisäisen äänekkään ja ison levyn CF-IDE-adapterilla, mikä pitänee itsekin tehdä jossain vaiheessa. Linuxin swappi tosin voi olla ongelma muistikortilla.
Aika nopeasti on tullut selväksi, että demokäytössä tuollainen kone tarvii kaverikseen myös saman aikakauden näytön. Modernilla TFT:llä ja videotykillä kokeilun jälkeen ongelmat alkavat olla hyvin ilmeisiä:
- Kuvasuhde menee etenkin TFT:llä pieleen, koska sen mielestä 320×200 ei ole 4:3 tila
- Kuva räpsyy vähän väliä demoissa, jos ruututila tai edes sen joku parametri vaihtuu
- Eksoottiset härömoodit näkyvät väärin tai ei ollenkaan
- VGA:n rekisterien rämpytykseen perustuvia efektejä on turha kuvitella saavansa näkymään
- Useimmat demot toimivat 70 Hz tiloissa, joten TFT:n kiinteä 60 Hz taajuus on myrkkyä pehmeille vierityksille ym.
- Väritkään eivät näytä samalta kuin kuvaputkella
Pöydälle ei oikein mahtuisi enää ylimääräistä kuvaputkea, joten projekti on sen osalta vastatuulessa. Toinen pikku ongelma on sisäisen äänikortin istuminen kiinteästi portissa 220h, jolloin GUS on pakko laittaa toiseen osoitteeseen ja huonosti koodatut vanhat demot eivät välttämättä toimi. Päivitysten jälkeen MikroMikosta tulee joka tapauksessa taas vähän jämäkämpi laite. Kotelossa on vielä jonkun verran tilaa ja CD-asemakin on turha, joten yrittänen viritellä johonkin nurkkaan vielä jotain muutakin rautaa, kunhan inspiraatio iskee.
edit: Matrox on huono valinta dossikortiksi, sillä Millenniumin UNIVBE-tuki on huono ja G450 ei tue matalia tarkkuuksia. Pistin seuraavan kortin hakuun.
February 19th, 2013
Nytpä on testattu tämäkin kombinaatio eli Spectrum +3 ja HxC. Ensinnä piti kuitenkin fiksata sisäinen korppuasema, jonka hihna oli pieninä tahmeina pätkinä levarissa. Hihnaa vaihtaessa ei muuten kannata hukata sitä pientä tappia, jota käytetään kirjoitussuojauksen tarkastamiseen. Jemmassa sattui onneksi olemaan Amstrad CPC:n ylimääräinen hihna, joka on täysin sama kuin Spekun aseman – eikä ihmekään, sillä asemakin näyttää olevan aivan samanlainen. +3 jopa lukee CPC:n 3″ korppuja suoraan. Samankaltaisuudet CPC:n kanssa eivät lopu siihen, sillä ulkoisen levarin liitin on sekin tismalleen sama, kuten myös emulaattorien dsk-levytiedostomuoto. Itse asiassa +3:n korppuja tehdään samoilla työkaluilla kuin CPC:n, koska molemmat ovat variantteja CP/M-formaatista. Toisaalla elää sitten oma TR-DOS-maailmansa, jolla ei ole dsk-imagejen kanssa juuri mitään tekemistä.
HxC kiinni, normaali räplääminen jumpperien ja kaapelin kytkimien kanssa (helpommalla pääsisi, kun nyppäisi sisäisen levarin kokonaan irti johdoista) ja CPC:n korppuimage HxC:hen. Ja toimihan se, sisällysluettelo näkyi ihan ongelmitta. Vaan netistä kaivelluissa Spectrumin dsk-tiedostoissa ei sitten ollutkaan mitään tolkkua, vaikka kokeilin useampia. Pitkällisen pohdinnan ja yrittelyn jälkeen ongelma ratkesi puolivahingossa, kun tulin kokeilleeksi BASIC:n sijasta alkumenusta löytyvää Loaderia, joka latasikin pelit kauniisti jopa B-asemalta.
February 12th, 2013
Next Posts
Previous Posts
