Epic Games Store toimii tätä nykyä aika ongelmattomasti Linuxissa, kunhan sen vaan asentaa Lutriksen kautta. Viime kädessähän Lutris on samanlainen peliorientoitunut Wine-paketointi kuin Protonkin, mutta se ei ole sidottu yhden kaupallisen tahon tuotteeseen. Eipä Lutris sitten aivan samaan sujuvuuteen ja kattavuuteen ylläkään pelien kanssa, mutta koska Eeppinen Kauppa toimii, niin sitä kautta saa asenneltua monenlaista – itsekin olen ahneuttani haalinut yhtä sun toista ilmaiseksi jaeltua tekelettä kokoelmiin, vaikken juuri mitään niistä ole lopulta edes kokeillut. Markkinoille änkeämistä tehdään kyllä Epicin suunnasta ihan tosissaan, sillä jakelussa on ollut nimekkäitä pelejä: omastakin kokoelmasta löytyy mm. Alan Wake, Control, Fall Guys, Rise of the Tomb Raider ja sekalaisia Batmaneja.
Töissä tuli vastaan maininta A Short Hikestä (2019), jonka muistin joskus napanneeni talteen, ja kun illalla sattui löytymään jokunen tunti joutilasta aikaa, asensin peräti kolmannen pelini Kauppaan (kaksi muuta ovat pettymykseksi jäänyt Journey sekä vekkuli Fez). Hiken takana on pitkälti yksi tekijä, Adam Robinson-Yu. Indieteosten kanssa ei ole nykyään yleensä suuria ongelmia Linuxissa – myöhemmin huomasin, että pelistä on jopa natiivi verssu – eikä tälläkään kertaa missään vaiheessa ilmennyt mitään ongelmia. Jopa toisinaan kökkivä kokoruudun tilasta käväisy Linux-työpöydän puolella toimi kaikin puolin ongelmitta. Ei mitään repeilyä, äänten katkomista, jumahtelua tai kaatumisia.
Palikkagrafiikka – ihanan retroa.
Vakiona Hike menee rosoiseen palikkamoodiin, enkä ihan täysin ymmärrä miksi. Tokihan kaikenlaiset indietekeleet ovat usein muodikkaan “retron” pikseligraffan näköisiä (samalla säästetään epäilemättä vaivaa grafiikan tekemisessä), mutta tässä huono reso lähinnä vaikeuttaa pelaamista, kun tärkeät yksityiskohdat jäävät näkemättä. Potentiaalinen hyvä puoli voisi olla, että peli pyörii näin paljon hikisemmälläkin laitteistolla, mutta eipä sisältö järin raskaalta muutenkaan vaikuta. Visuaalisesta tyylistä tuli ensimmäisenä mieleen Anarcute, jossa on niin ikään söpöjä eläinhahmoja. Leekot saa vaihdettua onneksi myös pikselintarkaksi grafiikaksi:
Veitsenterävä vuoristoinen metsämaisema.
Itse peli on melko lupsakkaa koluamista metsässä ja vuorilla, sekä monenlaisten tehtävien suorittamista: kerätään simpukoita, etsitään aarrearkkuja, kuskataan roinaa yhdeltä elukalta toiselle, kiipeillään ja muutenkin ratkotaan kepeitä pikku puzzleja. Lupsakkuus saattaa rakoilla lähinnä silloin, kun tiput korkealta kielekkeeltä ja joudut raahautumaan samaan paikkaan kaukaa kiertäen. Itselläni sekosi pääjuonen eli jyrkälle vuorelle kiipeämisen selvittämiseen jonkun verran harhaillen muutama tunti, joten mistään pitkästä huhkimisesta ei ole kyse. Sivujuonia, kalastelua, aarteiden kaivelua ym. olisi jäljellä vielä huomattavasti lisää, joten sikäli Hike ei ole mikään kertakäyttötuote, jos pelimaailmaa haluaa jäädä koluamaan lisää. Varmaan löytämättä jäi vielä useita paikkoja, sillä merellä on pienempiä saaria ja poluilta poikkeamalla päätyy yllättäviin nurkkiin.
Itse käytin ohjaamiseen näppäimistöä, mikä sopi tarkoitukseen ihan riittävästi. Omimmillaan peli lienee kuitenkin pädillä pelattuna, koska tatilla Claire-lintua saisi ohjattua tarkemmin haluttuun suuntaan. Hiirtä ei käytetä varsinaisesti mihinkään, vaikka sillä saa hieman tarpeettomasti käänneltyä kameraa jokusen asteen sivusuunnassa. Oman mainintansa ansaitsee myös pelin musiikki, johon on laitettu yllättävän paljon paukkuja: eri paikoissa on omat melodiset taustabiisinsä, jotka eivät luuppaa tai käy rasittamaan heti ensimmäisen minuutin jälkeen.
edit: Ostinpa hänet nyt Steamiinkin, niin on paremmin tallessa ja poitsu pääsee pelaamaan jaetusta kokoelmasta. Siellä puolella on myös ehta Linux-versio, jota testasin pikaisesti 6300U/HD 520-läppärillä. Ihan riittävästi kieppuu, kun vähän tinkii graafisista hienouksista.
Myönnettäköön heti kärkeen, että KDE-suhteeni ei ole ollut vuosien varrella kovin häävi. Etenkin ammoisina aikoina työpöytäympäristö oli kilpailijoihin verrattuna raskas, kulmikas ja Qt:n ansiosta heikosti yhteensopiva yleisemmän GNOME/GTK-kamiksen kanssa. KDE-käyttäjät ovat olleet hiukan oma uskonlahkonsa, joka ei koskaan sen enempää valtavirtaistunut kuin kadonnutkaan. LyXin, VirtualBoxin ja VLC:n takia Qt on omaltakin koneelta löytynyt, mutta muuten sille on ollut kovin vähän käyttöä.
Maten ja Cinnamonin nykyinen bugailu (etenkin Nvidialla) sai minut tosissaan miettimään kaikenlaisia vaihtoehtoja, joita Linux-puolella tunnetusti riittää joka lähtöön. Ubuntun vakio Unity ei ole koskaan ollut sydämeni muotoinen sen enempää kuin turhan karu Xfce:kään.LXDE ja LXQt ovat kuppakoneen ystäviä, mutta ei niistäkään oikein ole laiskan keski-ikäisen arkikäyttöön, kun tutuista ominaisuuksista pitäisi tinkiä pykälän liikaa. Vaan entäpä sitten KDE Plasma – tokihan tässä ajassa ne pahimmat kökköydet on jo ehditty moneen kertaan karsia?
Tuumasta toimeen ja tuore Kubuntu projektikoneen raatoon (HP Elite 8200, i3-2120). HP:n biosin ihmeiden kanssa käpellyksen ja pitkähkön odottelun jälkeen työpöytä lopulta lähti käyntiin ja pääsin tutustumaan KDE:n nykytilaan. Pika-arviossa on siis huomioitava se, ettei Plasma ollut päivittäisessä käytössä pääkoneellani, jossa on alati omia ongelmiaan aiheuttava Nvidian näyttis. Intelithän ovat tässä suhteessa yleensä helpompia. Projektikone on nykymittapuulla myös jo hitaansutki, vaikka siinä sentään SSD ja kahdeksan gigaa muistia onkin.
En vaan päivää seuraavaa mä tiedä, milloin kohdataan.
Aloitetaan hyvistä asioista: tuhnukin peesee pyöritti KDE Plasmaa aivan mukavasti. Työpöytä ei repeile, vaan on ilmeisen järkevästi kompositoitu. Compizin, Comptonin ja lievemmässä määrin Cinnamonin kanssa koettua tökkimistä en saanut aikaiseksi edes Ylen verkkovideoiden kanssa – tämä tosin sillä varauksella, että alla ei ollut Nvidian rautaa. Vastaavaan ongelmattomuuteen ovat tähän mennessä yltäneet vain Nvidian ajurin oma kompostori, joka tosin ajan oloon saattoi jämähtää joillakin huono-onnisilla ajuriversioilla, sekä Intelin TearFree-asetus, kunhan saivat sen ensin kuntoon. Säätövaraa on miellyttävän paljon ja riittävästi etsimällä työpöydän sai toimimaan suunnilleen kuten halusinkin. Qt-maailma integroituu tätä nykyä jo riittävästi aidan toisen puolelle, joten softia ei tarvitse valita pelkästään yhdeltä hiekkalaatikolta.
Tässäkö siis uusi työkaveri? Valitettavasti ei. Vaikka kyseessä ovat toki maku- ja tottumuskysymykset, niin en edelleenkään onnistu pitämään KDE:n kontrastisesta graafisesta ilmeestä. Kaikenlaisia teemoja on tarjolla yllin kyllin, mutta niiden koluaminen ja asentelu ei ole sellaista hommaa, jota juuri nyt jaksaisin tehdä. Oletuksena vaikkapa hiiren osoitin näyttää rumakkeelta eikä mikään valmiista vaihtoehdoista ole yhtään sen parempi. Vaikka koko setin vaihtoi, niin pikkubugin takia työpöydällä näkyi edelleen vanha kursori ennen kuin kirjautui ulos. Ikkunoiden ja kuvakkeiden kulmikas klohmous ei sekään sovi silmääni, vaikka takavuosiin verrattuna edistystä onkin tapahtunut.
Oma epämiellyttävä yllätyksensä olivat bugit ja ärsytykset, joihin törmäsin jo parin tunnin koekäytöllä. Tässä kohtaa en voi kuin ihmetellä, sillä luulisi näin vanhan työpöydän olevan jo moneen kertaan testattu ja hiottu. Luultavasti on käynyt niin, kuten Linuxlandiassa usein sattuu, että on ollut hauskempaa väkertää kaikenlaisia uusia ominaisuuksia kuin korjailla vanhojen versioiden ongelmia. Esimerkkinä havaitsemistani kompuroinneista vaikkapa se, että osa videoista ei toistunut verkkojaolta, vaikka Mintissä ne ovat aina toimineet. Alapalkin lämpötilamittaria en saanut konffattua järkeväksi millään yrittämisellä: säätöjä oli, mutta useimmat niistä turhia ja vääriä. Vaikkei kyseessä varsinainen bugi olekaan, niin kaikkien asetusten jatkuva erikseen kuittaaminen tuntuu sekä vanhanaikaiselta että vaivalloiselta. Ja häh, videoiden toistoon ei voi valita kertaheitolla tiettyä ohjelmaa kaikille tiedostomuodoille? Ei ollut KDE ihan vielä valmis, mutta katsotaan taas vaikka kymmenen vuoden kuluttua 🙂
Tämän päivän pelihiiressä pitää olla tietysti loimottava valo tai kaksi, koska … noh, kaipa teinit niistä jotenkin tykkää? Poitsun edesmennyt HyperX oli siinä suhteessa helppo tapaus, että asetukset tallentuivat hiireen ja pysyivät sitten myös Linuxissa, kunhan ne kävi ensin Windows-kikkaran puolella tekemässä. HyperX:n vasen kytkin meni kuitenkin vuodessa rikki, joten tilalle kaiveltiin iskän hiirikasasta juuri testissä ollutCorsair Harpoon RGB Pro, joka toivottavasti kestää edes hieman pidempään.
Asianomainen ohjausrasia.
Käyttöönotto sujui muuten mukavasti, mutta tuossa peräpäässä logon alla loimottaa hulppean kirkas ledi, joka vaihtaa väriään DPI-säädön mukaan. Sopivimmalla DPI:llä logo on tietenkin kaikkein kirkkaimmillaan, valkoinen valonheitin, joka oli jopa varhaisteinin mielestä liikaa. Siispä Windows-läppärinrämä kaapista ja Kyrsäirin softaa asentelemaan. On muuten harvinaisen iso ja kankea tekele siihen nähden, että tarkoituksena on säätää muutamaa hiiren asetusta – tosin koskapa laitevalmistajat olisivat osanneet ohjelmia tai ajureita tehdä? Onnistuttuani saamaan lediin ihmismäisen tumman sinisen sävyn siirsin hiiren takaisin Linux-purkkiin, vain todetakseni, että ajurihan värit asettaa eivätkä ne tallennu pysyvästi.
Eipä OpenRGB:kään selkeyden huippu ole. Mitä zoneja, mikä selection?
Hiiren repiminen auki ledin peittämiseksi toki onnistuisi, mutta siinä luultavasti menisivät tassut pilalle, joten hieman epätoivoisena päätin vilkaista, sattuisiko OpenRGB tukemaan Harppuuna PVS Ammattilaista. Positiivisena yllätyksenä näin tosiaan on, joten ei muuta kuin PPA:sta tuore versio ineen ja säätämään. Mystisten “zonejen” ja profiilien kanssa hetken ihmeteltyäni hiiren peräpää sai taas hillityn sinisen värin. Asetuksista ohjelman saa käynnistymään automaattisesti ja lataamaan tehdyn profiilin, joten väri palaa buutin jälkeen halutuksi. OpenRGB:n ei ole pakko jäädä edes päälle. Komentoriviltä asia hoituu näin simppelisti, jos tallennetun profiilin nimi on Corsair:
openrgb -p Corsair
Kaikki siis hyvin, paitsi että koneen käytyä unilla ledi palaa taas valkoiseksi, koska OpenRGB ei – tavallaan ymmärrettävästi – osaa kytätä, onko kone valmiustilassa. Tällaisia tilanteita varten mennään paikkaan /lib/systemd/system-sleep ja lisätään sinne oma skripti. Hieman ärsyttävästi OpenRGB ei tunnu osaavan ladata profiilia suoraan tiedostonimellä, vaikka helppi siihen suuntaan viittaisi, joten skripti (vaikkapa nimellä openrgb) täytyy tehdä kiertäen näin:
#!/bin/sh
case "$1" in
post)
sudo -u poitsu /usr/bin/openrgb -p Corsair
;;
esac
Tämän virityksen jälkeen asetus lopulta kestää niin buutin kuin sleepissä käynninkin yli eli tavoite tuli saavutettua. Pienenä kummallisuutena DPI-nappi lakkaa toimimasta, mikä liittynee jotenkin siihen, että valojen säätö on hiirulaiselle erillinen tila, jossa kaikki jää ajurin vastuulle. Tämä ei onneksi ole suuri ongelma, koska tarkkuutta ei ole mitään varsinaista tarvetta vaihdella jatkuvasti. Jossain mielessä tilanne voi olla jopa toivottu, kun DPI-napin vahinkopainallus ei johda naksuttelurumbaan halutun tarkkuuden palauttamiseksi. Seuraava potilas tulee olemaan oma Lenovoni, Legion M300, jonka perässä hehkuu vielä tällä hetkellä sateenkaarishow. Vaikka OpenRGB tuli nyt tutuksi, niin toki mieluummin toivoisin, että asetukset saa Leenassa tallennettua kiinteästi hiireen.
edit: Leena M300:n valo sammahti kokonaan Windows-softalla ja asetus tallentui hiireen. Voitto!
Koneenvaihtoprojektin myötä on tullut koppuloitua monenlaista rautaa ja softaa, kuten alta näkyy aiemmista postauksista. Muun raudan ollessa taas modernissa kuosissa alkoi vanha halpa Logitechin toimistohiiri lopulta ärsyttää hieman liikaa. Erityisen rasittava piirre oli huono tarkkuus pienillä liikkeillä: välillä hiirtä liikauttaessa kursori seuraa mukana, kun taas joskus ei tapahdu yhtään mitään. Logitechejä on muutenkin hajonnut taloudessa viime vuosina aivan kohtuuttomasti, joten oli aika katsastaa muiden merkkien tarjontaa (sillä varauksella, että jotkut pulikat saattavat sittenkin kaikessa hiljaisuudessa olla Login valmistamia).
Rivissä kuin köyhän talon hiiret: HP 128 Laser, Lenovo Legion M300, HP Pavilion Gaming Mouse 300, Corsair Harpoon RGB Pro ja Aimax AM5117
Perheessä on kolme langallisen hiiren käyttäjää, joten hankin saman tien useamman kappaleen, koska niille varmasti tulee käyttöä ennemmin tai myöhemmin nykyisten rottien levitessä. Lisäksi tiesin jo vanhastaan, että satunnaisesti tilattu yksittäinen ohjausrasia tuskin miellyttää, joten vertailuun on parempi ottaa saman tien useampi. Hintaa konkkaronkalle ei tullut kuin hieman reilu satanen, sillä pelihiiretkin olivat sieltä halvemmasta päästä. Ja sitten havaintoihin:
HP 128 Laser on halpa toimistohiiri, jonka en odottanutkaan päätyvän kärkikahinoihin. Eipä se erityisen huonokaan ole, mutta omituiset koverat napit eivät sopineet omaan käteeni.
Lenovo Legion M300 vei lopulta potin ja päätyi päivittäiseen käyttöön. Ohjaus on tarkka, hiiri sopivan kokoinen eikä kylkinappeja tule sohittua vahingossa. Nutinan aihetta löytyy lähinnä peräpäässä loimottavasta valosta, jota pitänee yrittää säätää Windows-läppärissä. Perä on myös aavistuksen pitkä, mikä ei ole ihan optimaalista, kun hiirtä käyttää enimmäkseen sormilla.
HP Pavilion Gaming Mouse 300 kamppaili ykkössijasta aivan loppumetreille asti. Hyvä ohjaus tässäkin ja rulla sekä tärkeimmät napit ihan asialliset. Heikkouksina mainittakoon sivunappien hankala painaminen, korkea limppumainen muoto sekä rahina hiirimatolla. Saattaa päätyä vielä käyttöön Lenovon hajotessa.
Corsair Harpoon RGB Pro vaikutti aluksi lupaavalta, vaikka johdon epäkesko sijainti hieman epäilyttikin. Ohjaus ja napit hyvät, mutta oma aikuisen peukaloni ei levännyt hiiren sivussa luontevasti, minkä lisäksi sormet tuntuivat kiilautuvan liikutellessa hiiren alle.
Aimax AM5117 on mukavan punainen toimistohiiri, jossa ei siinäkään ole mitään huutavaa vikaa. Ohjauksen tarkkuus ei ole pelihiirien tasolla, vaikka toisaalta muoto on yllättävän mukava. Tämä tuli hankittua lähinnä tyllerölle varahiireksi.
Positiivisena puolena mikään hankituista hiiristä ei ollut toivottoman huono. Kaikissa oli sekä hyviä puolia että heikkouksia. Pelihiirissä on kaikissa päällä DPI-nappi, jolla nopeutta voi säätää lennossa hitaasta tarkasta matelusta sinne tänne sinkoiluun parin väliaskeleen kautta. Pieninkin DPI on niin suuri, että jopa hitain nopeus saattaa olla todella tarkassa osoittelussa hieman liian nopea. Päädyin Lenovon kanssa käyttämään pienintä DPI:tä, pienintä herkkyyttä ja kohtuullista kiihtyvyyttä, mikä ainakin toistaiseksi tuntuu hyvältä vaihtoehdolta, kun sekä tarkka että nopea ohjaus onnistuvat ok. Ja kuten tunnettua, viikon päästä ei huomaa enää mitään, vaikka hiirestä toiseen siirtyessä asiat tuntuvat ensi alkunsa olevan jotenkin pielessä.
edit: ÄH. Lenovosta rupesi rulla prakaamaan jo muutaman kuukauden käytön jälkeen. Kyrsäir on kestänyt poitsulla ainakin vielä. Pistin itelle HP:n limpun toistaiseksi, kaipa tähänkin tottuu.
Monta vuotta olen käyttänyt suhteellisen tyytyväisenä MATE-työpöytäympäristöä Mintissäni, mutta nyt rakkaudessa on alkanut ilmetä ryppyjä. Jotkut ongelmat ovat vanhoja tuttuja, kuten välillä sekoileva Caja-tiedostonhallinta, tökkimistä/repeilyä tuottava softapohjainen kompositointi ja työläästi muokattava alapalkki. Näiden pulmien kanssa on oppinut selviämään, mutta Mint 20.3:n kanssa tuli jo hieman liikaa kompurointia, kun Maten ikkunamanagerina toimiva Marco rehellisesti kaatuu Nvidian tuoreemman pään ajureilla (läppärissä Intelin integroidulla mitään ongelmaa ei ilmene).Kokeilluista ratkaisuista Compiz ja Compton aiheuttivat aivan liian paljon hidastelua, siinä missä Marco ilman kompositointia kyllä toimii mukavasti, mutta sitä myötä menetetään myös varjot ja työpöytä repeilee ilman Nvidian kompositorin käyttöä.
Eipä tämä järin vieraalta näytä.
Mintin vakiotyöpöytä on nykyään tunnetusti Cinnamon, josta olin ehtinyt kerryttää hiukan kokemusta yhdestä läppäriprojektista sekä muksujen koneilta. Hieman maanpetturifiiliksin annoin lopulta sille mahdollisuuden pitkällisen Mate-virittelyn jälkeen. Myönnettäköön, että valtavirran mukana menemisessä on tiettyjä etuja bugien nopeamman korjailun ja hiotumman käyttökokemuksen muodossa – tuo Marcon kaatumisongelma on raportoitu jo joskus tämän vuoden keväällä, eikä kukaan ole vielä asiaan tarttunut. Syyttävä sormi osoittaa tässä erityisesti Canonicalin suuntaan, sillä tuleehan tässä tapauksessa rikkinäinen X-paketti ilmeisesti Ubuntun puolelta. Vanhojen versioiden korjailun sijaan putiikki tuntuu mieluummin tunkevan pihalle jatkuvasti uutta ja uutta distroa, minkä myötä tuettavia versioita on enemmän kuin loppukäyttäjä tai ohjelmistokehittäjät kenties toivoisivat.
Toistaiseksi tunnelmat Cinnamonin äärellä ovat varovaisen positiiviset etenkin, kun olen lopulta saanut säädöt kohdilleen. Ohjelmia saa ajettua, käyttöliittymässä ei ole mitään megaärsytyksiä eikä varsinaista kaatuilua ole esiintynyt. Kaikenlaista pientä kompurointia on kylläkin tullut vastaan: joskus parin ikkunan grafiikat ovat lepattaneet, menu on bugisempi kuin Matessa, selaimessa oleva Ylen videotoistin hidastaa toimintaa (tämä oli vielä pahempi Compizilla ja Comptonilla) ja yhden kerran unilta palatessa ikkunointi alkoi viedä reippaasti suoritinaikaa tuntemattomasta syystä. Alapalkin pullean fontin sain vaihdettua, mutta osa applettien ikoneista on edelleen tökeröitä. Eli eipä aidan tällä puolellakaan kovin ruusuista ole – pitää seurailla, josko saisivat joskus Maten taas ehjäksi.
Return to Monkey Island on epäilemättä monelle retrohenkiselle – itseni mukaan lukien – vuoden tärkein pelijulkaisu. Onhan Apinasaarta lämmitelty jo moneen kertaan enemmän tai vähemmän onnistuneesti, mutta tällä kertaa iso juttu on se, että puikoissa ovat itse vanhat starat Dave Grossman ja Ron Gilbert. Steamista teos irtoaa 23 eurolla, joten eipä hankinnan kanssa tarvinnut kauan jahkailla, kunhan ensin kävin tarkistamassa ProtonDB:stä Linux-toimivuuden. Kovin lupaavalta ei ensi alkuunsa tosin näyttänyt:
Musikki sentään soi…
Kun surullisen mustan ikkunan yrittää sulkea rastista, niin siirrytään koko näytölle ja Manki kyselee haluatko varmasti poistua. Cancelin kautta päästään menuun ja kaikki futaa siitä eteenpäin oikein iloisesti. Jonkun Steamin tai pelin päivityksen jälkeen tuli köhimistä, mutta vaihtamalla Protonin versioksi 7.0-4 vaikeudet taas voitettiin. Eräänlaista pulmien ratkontaa tämäkin. Lähtökuopissa kompastelun jälkeen en huomannut mitään sekoilua, tökkimistä tai kaatuilua itse pelissä, vaikka se jo hakattiin kahdella eri Linux-koneella loppuun asti.
Graafinen tyyli on jälleen kerran uusittu, mutta tällä erää sentään alkuperäisten tekijöiden eikä satunnaisten kuikeloiden toimesta (Escape from Monkey Island, ääks). Tyyli on reippaasti karrikoitu, mutta omasta puolestani ihan onnistunut. Hahmot ovat sarjakuvamaisuudestaan huolimatta ilmeisesti ihan ehtaa 3D:tä, mutta ohjausta ei ole onneksi lähdetty sotkemaan kamera-ajoilla tai pelipädien ehdoilla. Luvassa on siis tuttua perinteistä hiiriohjausta, lukuun ottamatta joitakin ihan onnistuneita uudistuksia: verbiluetteloa ei tarvi kahlata, vaan asiat tapahtuvat suoraan esineitä ja hahmoja kliksuttelemalla. Erittäin tervetullut pikku ominaisuus on ruudun aktiivisten alueiden korostus tabia painamalla. Musiikin ja ääniefektien saralla Manki on niin ikään laatutavaraa; klassisten rallatusten sovituksia kuullaan tietysti uuden musan ohella.
Ei ne ole ne samat merkkarit.
Mutta entäpä sitten itse peli? Hahmokatraassa nähdään tuttua sakkia Guybrushista Elaineen ja LeChuckista käsiä viuhtovaan Staniin. Toisaalta uusiakin tuttavuuksia on runsaasti, joten pelkkään vanhan lämmittelyyn ei ole jääty. Naishahmoja on nykyajan ilmapiirin mukaisesti paljon enemmän kuin ennen, vaikka Mankissa tuskin oli sen asian suhteen juuri muutenkaan korjattavaa Elainen, Carlan, Voodoo Ladyn ym. vahvojen persoonien vuoksi. Elainesta mainittakoon tässä poikkeuksellisen kiltti käytös – onhan päähenkilöiden parisuhde ollut viime peleissä pikemminkin varsin myrskyisä. Kaanonia ajatellen selvästi eniten ammennetaan sarjan ykkösosasta ja jonkun verran kakkosesta, siinä missä myöhemmät tekeleet on unohdettu aika tyystin.
Juonta en halua pahemmin ryhtyä spoilaamaan, mutta tutuista aineksistahan se on jälleen keitelty: aarteita etsitään, laivalla seilataan, monenlaisia pulmia ratkotaan ja läppää heitetään joka käänteessä. Vanha kunnon Mêlée Island on tärkeänä tapahtumien näyttämönä, minkä lisäksi nähdään tuoreempia mestoja, kuten hyinen Brr Mudan saari. Vaikeustaso on ihmismäinen, enkä itse jäänyt pahemmin jumiin kuin oikeastaan yhden kerran. Ryytyneen seikkailijan tietä tasoittaa nykytyyliin vinkkijärjestelmä, johon en tosin puristina tietenkään turvautunut. Steamin pelikello näytti läpipeluun kohdalla yhdeksää tuntia, josta tavoiteorientoitunut veteraani saa varmasti niistettyä halutessaan muutaman tunnin pois.
Nyt ollaan jo pitkällä.
Kaikkiaan Mankin paluusta jäi hyvä maku. Uudistukset on tehty järkevästi, sisältöä on hierottu isolla vaivalla ja pelattavaa riittää koko rahalla. Joitakin sivujuonia jäi edelleen kaluamatta, saavutuksia saavuttamatta ja monia triviakortteja löytämättä, joten pelin äärelle voi palata vielä myöhemminkin. Fanserviceä on jotakuinkin sopivasti: vanha parta voi hykerrellä viittauksia bongatessaan, mutta peli toimii myös itsenäisenä teoksena eikä edellytä kattavaa mytologian tuntemusta. Ensisijainen kohdeyleisö lienee silti pelisarjan nostalgiahuuruinen fanikunta, joka tuskin tulee tähän tulokkaaseen pettymään.
edit: No kah, tästähän tuli juur natiivi Linux-verssukin.
Parin tunnin hermoja rassaavan säätämisen jälkeen aloin lopulta saada jotain tolkkua Linuxin peliohjaintukeen. Tulevaa pelisessiota varten löytyi kaapin uumenia penkomalla peräti seitsemän pelipädiä, joista kahdessa ei tosin ollut tattia. Adaptereilla saisi kytkettyä vielä pari Dreamcastin ohjainta lisäksi, mutta niissä on vain yksi tatti ja toimivuus oli viime näkemän hieman suuntaa-antava. Langattoman Dreamgearin protkaleen totesin epäluotettavaksi, minkä lisäksi sen kumiosat olivat jälleen limoittuneet säilytyksessä, joten jäljelle jäi neljä varteenotettavaa ehdokasta.
On näitäkin jostain kertynyt.
Setti oli kiintoisan ja samalla hieman huolestuttavan kirjava: ehta Pleikkarin DualShock 3, yhteisessä USB-johdossa roikkuva klooniohjainpari “Power Pad” sekä Logitechin peeseepädi F310. DualShockin kytkin suoraan tavallisella USB-kaapelilla, koska en haluaisi kytätä jatkuvasti latauksen määrää ja johto on yleensä ongelmattomampi vaihtoehto. Kytkemisen jälkeen täytyy vielä painaa pleikkanappia, jotta ohjain tulee tajuihinsa. Power Padit ovat aika helppoja muuten, mutta niissä täytyy muistaa painaa analogikytkintä tai ohjain antaa tateista vain kahdeksan eri suuntaa – aika hikinen tarkkuus on kyllä analogisenakin. Logitechin kummallisuus on X/D-kytkin, jolla pädi ilmeisesti toimii Xbox-moodissa tai tavallisena joystickinä. Mitään eroa en käytännössä huomannut.
Linuxissa joikkarien toimivuutta voi testata jstestillä, joka näyttää nappien ja tattien tilan sekä tukee jopa jonkinlaista kalibrointia. Tarkoituksenani oli ajaa läppärillä vain Steam-pelejä, mutta ohjaimet tunnistuivat pelistä riippuen vähän niin ja näin. Erityisen huonoa toiminta oli Stick Fightissä, jossa peliin liittyminen toi kerralla näytille kaksi ukkelia, joista toista ei voinut edes ohjata. Lupaavalta vaikuttaneen Steam Inputin kanssa mikään pädi ei tehnyt mitään yhdessäkään pelissä, vaikka asetuksen pakotti päälle.
Täällähän sitä kaikenlaista on (Settings – Control – General controller settings).
Steamin ohjainasetusten rämpytys ei tuntunut vaikuttavan yhtään mihinkään, joten aloin jo epäillä, olisko Linux-versiossa tuki jotenkin rikki tai kesken. Lopulta googlaus tuotti oikean osuman ja ilmeni, että Steam Overlayn on oltava jostain syystä päällä, jotta Steam Input ja sitä myöten ohjaimet toimivat. Olin ottanut overlayn pois vähentääkseni läppärin hitaan näyttiksen kuormaa, minkä lisäksi overlay jopa haittasi joidenkin pelien toimivuutta ainakin takavuosina. Overlay takaisin ja johan rupesivat ohjaimet taas futaamaan. Monissa ohjeissa mainittu xboxdrv ei ollut lopulta tarpeen, sillä Steam näemmä tukee erilaisia ohjaimia ihan omatoimisesti.
Kaiken (turhan) säädön jälkeen asiat toimivat nyt niin kuin pitäisikin, vaikka pädeissä on melko suuria eroja toisiinsa verrattuna. Seuraavaksi pitää valita vielä poitsun synttäreille muutama natiaisille sopiva paikallinen, nopeasti omaksuttava moninpeli. Puyo Puyo Champions, Duck Game, Stick Fight ja Speedrunners vaikuttavat kaikki sopivilta, mutta Gang Beasts ei jaksanut integroidulla näyttiksellä ja/tai Protonilla kunnolla pyöriä. Ultimate Chicken Horse ei puolestaan ollut helposti lähestyttävä ja The Jackbox Party Pack 2 rupesi kyselemään jotain tunnuksia – ei, ei ja vielä kerran ei.
Muutaman päivän kokemuksella uskaltanee jo sanoa jotain Focusriten Scarlett Solo -USB-äänäristä ja etenkin sen Linux-toimivuudesta. Tulipa tuollainenkin haalittua, vaikkei mitään varsinaista tarvetta ollut. Lähinnä kiinnosti, miten purkki käyttäytyy Linuxin kanssa ja toisaalta, kuinka se pärjää viitisen vuotta palvelleelle Steinberg UR12:lle. Uutena 3. sukupolven versiosta saa maksaa hieman reilun satasen, mutta itse hankin hyväkuntoisen käytetyn 50 eurolla. Käytettyjä aiempia malleja ei saa juuri sen halvemmalla, joten tämä oli ihan hyvä diili.
Joulu tulla jollottaa ainakin väristä päätellen.
Fyysisesti Solo on varsin tukevan oloinen, paksu metallikuori kestää varmasti murjomista. Eri asia sitten, kestävätkö potikat. Syvä punainen väri erottuu USB-äänikorttien muuten mustanharmaasta massasta. Ääntä saa pihalle isosta kuulokeliittimestä stereona ja takaa kaiuttimille balansoiduista plugeista. Tietokoneliitäntä on modernisti USB-C. Ylimääräisiä liitäntöjä ja säätöjä ei sanottavasti ole, mutta itse tykkäsin erityisesti isosta potikasta, jolla säädetään äänenvoimakkuutta. Ledeissä ei ole säästelty: virtavalon lisäksi monitoroinnille on oma valonsa ja sisääntulot välkkyvät eri värisinä riippuen signaalin voimakkuudesta ja klippaamisesta. Windows-softalla saa vaihdettua sisääntulojen ledien värejä, mutta kokonaan pois niitä ei saa kytkettyä.
Linux-käyttäjää kiinnostaa tietysti se, kuinka hyvin Karvaletti Soolo toimii luokkayhteensopivana (Class Compliant eli CC). Vanhojen tai monimutkaisten USB-äänikorttien kanssa on usein jotain kuprua, kun osa säädöistä vaatii Windows- tai Mac-asetusohjelman toimiakseen. Tällä erää laite on kuitenkin niin yksinkertainen ja tuore, että mistään oleellisesta ei jää paitsi. Kolmen päivän käyttelyn perusteella vaikuttaa siltä, että soitto soi virheettömästi. En törmännyt toistaiseksi rapsumiseen tai tökkimiseen, vaikka käynnistyksessä purkilla onkin taipumus naksua jostain syystä moneen kertaan (ihan käyttöjärjestelmästä riippumatta). Tietokoneen valmiustilasta paluu sujuu sekin asiallisesti.
Eipä täällä Windowsin Focusrite Controlissa juuri mitään ole.
Entäpä sitten polttava kysymys “Solo vai UR12?”. Molemmat toimivat Linuxissa ilmeisen hyvin ja tekevät käytännössä samat asiat. Focusriten balansoiduista liittimistä saattaa olla pro-käytössä iloa, tosin en ole ihan varma, onko juuri tämä se malli, jonka Alan Rautainen Ammattilainen ostaa. Solo on pienempi ja kevyempi, mistä on matkakäytössä iloa – toisaalta UR12 pysyy tukevammin pöydällä juuri painonsa ja kokonsa vuoksi. Focusritessa on runsaasti ledejä, jotka yhtäältä auttavat tarkkailemaan laitteen tilaa ja toisaalta loimottavat turhaan silmään tietokonekäytössä. Hinnassa on hiuksenhieno ero Steinpurkin eduksi, mutta se onkin näistä kahdesta selvästi vanhempi malli. Äänenlaatu on molemmissa erinomainen, joten selvää voittajaa on mahdoton julistaa.
Tulipa tuotakin kokeiltua. Linux-käyttäjälle näin simppeli Focusrite näyttää olevan luotettava valinta, toisin kuin tuoteperheen isommat mallit, joiden hienouksien tuki on vielä aika hutera. Taidan palauttaa pöydälle sittenkin hyvin palvelleen UR12:n, koska se ei lipsu aivan yhtä herkästi paikaltaan eikä loimota ledejä jatkuvasti äänien läpiviennissä. Solon voin vaikka myydä pois, kun ei sille mitään todellista käyttöä ole tällä hetkellä.
Asennusprojekteja on riittänyt viime aikoina jopa yli kohtuullisen tarpeen, mutta tämän tein ainakin ihan vapaaehtoisesti ja viihteen nimissä. Nurkkiin ilmestyi taas yksi Dellin läppäri (kiitos Mutolle), Latitude e7270 i5:llä varustettuna, joten päätin kokeilla siihen Cinnamonia vanhan tutun Maten sijasta. Samanlainen Dell on ollut pari vuotta pääläppärinäni, joten Linux-toimivuus on tullut todettua hyväksi jo moneen kertaan.
Tulipas hieman huono kuva, mutta Dellikkä on yhtä kaikki Dellikkä.
Asennus sujui hämmentävän nopeasti muistitikulta, jostain syystä jopa rivakammin kuin tehokkaampiin pöytäkoneisiin. Olisiko sitten muistitikku hyvää pataa usb-ohjaimen kanssa vai onko läppärin yksinkertaisempi rauta helpompi asentaa, mene ja tiedä. Joka tapauksessa Mint 20.3 meni sisään että heilahti, jonka jälkeen toki päälle normaalit päivitykset, softien asentelut, perusasetukset ja akun kalibroinnit. Mutkikkaimmaksi vaiheeksi osoittautui jälleen kerran korealaisen näppäimistön toimimaan saattaminen, mutta onnistuihan se riittävän googletuksen ja yrittämisen kautta. IBus tarvittiin tälläkin kertaa, vaikka kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi olla pakollinen. Juuri nyt en jaksa asiaan ruveta syvällisemmin tutustumaan, kun kerran toimii.
Lyhyen kokeilun perusteella Cinnamon+7270 on oikein hyvä yhdistelmä. Kaikki rauta wlanista näyttikseen ja hiiripädiin tunnistuu ja toimii suorilta ilman mitään erillistä räpellystä. Cinnamon kompositoi työpöydän siististi, joten edes Intelillä perinteisesti käyttämääni TearFree-asetusta ei tarvita. Muutaman kerran perusteella Dellikkä nukkuu kannen sulkiessa ja herää pirteänä kannen aukaistessa – nämä toki oli tullut jo todettua toisella koneella. Youtube pyörii, Netflix toistuu ja ohjelmat lähtevät käyntiin nopeasti. 16 gigan muisti on läppärin peruskäyttöön mukava muistimäärä, joten mikseipä tätä käyttelisi, kun akussakin on vielä eloa jäljellä. Mint 19.3:n tuki loppuu ensi keväänä, jolloin myös vanha 7270 tarvitsee viimeistään uuden käyttiksen. Jos ei ihmeempiä ilmene, niin taitaapa mennä Cinnamon siihenkin tästä vakuuttuneena.
Kuten tunnettua, Linux Mintissä on kolme virallisesti tuettua työpöytäympäristöä:
Cinnamon
MATE, jonka alla on vielä lisävalintoina ikkunamanageriksi:
– Marco
– Metacity
– Compiz
Xfce
Itse olen ollut perinteisesti vaivainen, vain Mate matkamies maan, mutta viime aikoina on alkanut käydä ilmeiseksi, että kyseinen ympäristö ei ole Mintin kehittäjille enää mikään suuri prioriteetti. Niinpä kodin koneenkierrätysrumbassa asensin muksujen koneille Cinnamonin – yhtäältä omaa vaivaa säästääkseni ja toisaalta siksi, että tulee itsekin siihen hieman tutustuttua. Perheen nykykoneet ovat sen verran tehokkaita, että muistin tai levytilan säästäminen ei ole enää merkittävä kysymys. Se kolmas vaihtoehto, Xfce, ei ole vuosien varrella ikinä tuntunut omalta, eikä se Mateen verrattuna ole edes kevyempi.
Jos pohjalla ei ole aiempaa kokemusta ja mieltymyksiä, niin Cinnamon on ihan kelpo valinta. Voisin tietyin varauksin kuvitella sitä jo itsekin käyttäväni, vaikka jotain Matesta tuttuja juttuja puuttuu ja osa ratkaisuista on “one size fits them all” -tyylisiä. Vastapainona saa näistä kolmesta vaihtoehdosta parhaiten tuetun ympäristön, jossa ei ole mitään ilmeistä huutavaa puutetta. Työpöytä on kompositoitu vakiona, joten ikkunat eivät repeile rumasti. Itse asiassa lienee niin, ettei kompositointia edes saa pois päältä kuin koko ruudun ikkunoilta eli tyypillisesti vaikkapa peleiltä tai videotoistimilta.
Maten lapsipuolen asemasta kertoo paljon se, että Nvidian ajuriversiolla 510 tai 515 hela hoito eli Marco yksinkertaisesti kusahtaa (ilmeisesti yhtä lailla ja samasta syystä kippaa myös Metacity). Eräs “ratkaisu” on pitäytyä versiossa 470, mutta onhan tämä ongelma ollut tiedossa jo ainakin keväästä asti eikä mitään ole edelleenkään tapahtunut. Lisäksi 470 oli ainakin omassani ja pojan vanhassa koneessa jokseenkin epäluotettava jämähtelijä. Vanha kettu ei panikoi ja osaa lähteä etsimään ratkaisua, mutta aloittelijalle tilanne olisi aika lohduton.
No hyvä, ei sitten käytetä Marcoa. Kaikenlaisia zoomeja, feidejä ja ikkunanmuljutuksia tarjoava ikkunamanageri Compiz ei kärsi samasta kaatuiluongelmasta. Vakiona Kumipizzan asetukset ovat melko rasittavat, mutta ahkerasti asetustyökalua räpeltämällä niistä saa lähestulkoon mieluisat. Compiz hoitaa samalla kompositoinnin, oletuksena OpenGL:n avulla (asetuksen saa poiskin, mutta sitten alkaa repeily). Mikä sitten muka vikana, häh? Eipä juuri muuta kuin se, että tilanteesta riippuen ikkunoiden koon muuttelu ja ihan pelkkä liikuttelu saattaa olla törkeän tahmaista, etenkin jos ruudulla on vaikkapa samaan aikaan raskas webasivu. Ongelma liittyy epäilemättä jotenkin kompositointiin, mutta eihän tämä nyt vetele, jos alla on kyvykästä RTX- ja Ryzen-rautaa.
Jos ei halua siirtää ikkunoita, voi kytkeä vastaavan plugarin pois käytöstä.
Seuraava! Normaali Marco ei ole vaihtoehto, mutta entäpä yhdistelmä Marco+Compton?Compton on kompositori, jonka totesin takavuosina aivan liian raskaaksi. Koneet ovat kohentuneet ja ainakin jossain määrin myös Compton, vaikka se taitaa todellisuudessa olla tätä nykyä hylätty projekti. Varsinaisen kompositoinnin hoitaisi ihan näppärästi ja keveästi Nvidian ajurikin, mutta Marcon surkeassa nykytilassa pitää turvautua tähän vaihtoehtoon siihen saakka, kunnes (lue: jos) korjaus ilmaantuu. Hyvänä puolena hätätilaratkaisu sentään toimii ja vanhan tutun Markon saa käyntiin.
Tällainen kaunis varjo Lutriksen ikkunalla.
Ihan näin helpolla vaihtoehto-mintteilijää ei sentään päästetä, vaan jälleen on tarpeen lähteä asetusten äärelle. Comptonille on oma rajoittunut asetusohjelmansa, mutta suoremmin asiaan pääsee tunkkaamalla tiedostoa .config/compton.conf, jonka avulla saa enemmän vaihtoehtoja näkyville. Ponnahdusikkunoilta, menuilta ym. varjot pois, niin grafiikan bugailu putoaa jo siedettävälle tasolle, minkä lisäksi ainakin itse halusin vaalentaa ja pienentää varjoja. Tarjolla olisi kompositoinnin GL-kiihdytyskin, tosin sen kanssa pääsee jälleen nauttimaan tökkimisestä.
Ihan vakuuttunut en ole tästäkään ratkaisusta: kuten yltä näkyy, joissakin varjoissa on kummallisia bugeja, jotka saisi varmaan halutessaan ikkunakohtaisesti fiksattua. Videotoisto tai ikkunoiden siirtely ei sentään repeile tai hidastele, mutta pikku kauneusvirheitä on kyllä löytynyt esimerkiksi pelien kanssa. Välillä Compton haukkaa hetkellisesti paljon CPU-aikaa ja vastaavasti reipas kuormitus hidastaa ikkunointia. Toistaiseksi tämä on kokeilluista vaihtoehdoista silti paras, joten olkoon toistaiseksi näin. Jos Marco joskus palaa elävien kirjoihin, niin yritän jälleen sen kanssa – takaraivossa elää alati myös ajatus Cinnamon-valtavirtaan liittymisestä, niin luovuttamista kuin se olisikin.
edit: Marco itse asiassa toimii, kunhan valinta on pelkkä “Marco” eikä “Marco+compositing”. Lopputuloksena on tosin aika läsän näköinen varjoton ja repeilevä työpöytä. Repeilyn korjaa toki Nvidian ajurin oma kompostori.
