There are some ideological reasons as to why the default Chromium setup doesn’t include Google as one of the default search engines. Whatever the case, it’s also true that many people would like to use it nevertheless. This is more of a note to myself so that I find the magic spell when I need it again. Settings – Search engine – Manage search engines and site search – Site search – Add and then Google, google.com and the mystical blurb:
After this you can make it default by clicking the three dots on the right. Can’t really tell if this is the optimal search string, but it seems to work well. Goodbye to that Yahoo mess.
In an earlier post things first looked up and then down, after which I nearly gave up. It turned out that the SBZ simply didn’t want to wake up and at times even completely disappeared from the ALSA card list. I tried kicking it off the PCI bus and rescanning, but that wasn’t much better. At that point I pulled the card from the machine and put it in a plastic bag where other retired PCI(e) cards rot, very likely forever. But… how about removing the card before sleep and then rescanning the bus after wakeup? Let’s create the following script and place it in /lib/systemd/system-sleep:
#!/bin/sh
case "$1" in
pre)
echo 1 > /sys/bus/pci/devices/0000\:05\:00.0/remove
sleep 1
;;
post)
echo 1 > /sys/bus/pci/rescan
;;
esac
Make it executable too: chmod +x soundblaster or whatever name you used. The numbers above on line 5 will probably be wrong for your system, so find out the actual address of your SBZ with lspci. This whole ordeal looks like a dramatic thing to do, but it seems to be the only possibility to get sleep to work – contact me if you know better. After more than ten sleep/wakeup cycles I still didn’t lose sound, so the kludge just might work. If not, I’ll edit the post below (and lose my cool).
Well, of course that wasn’t quite all of it yet. It turns out that when the card reappears after the PCI bus scan, ALSA will happily have forgot all the previous settings done with Alsamixer. The defaults sound pretty awful and the headphones aren’t detected automatically, so what’s next? Luckily this one seems to be easy: configure the card as you see fit using Alsamixer (if you have a small window, note there’s a lot more settings to the right) and then run sudo alsactl store. This is for every user, which is not optimal, but as I’m not sure whether ALSA will load personal settings after wakeup at all, it’ll have to do for now.
Ikävänä yllätyksenä tyllerön koneenvaihdon jälkeen tuli se, että näytönohjain (Asus TUF Gaming GTX 1660 Super) tuotti korkeilla päivitystaajuuksilla rahinaa ja sirinää emolevyn integroidun äänipiirin ulostuloon. Ongelma ei ollut suuri ja olin luultavasti ainoa, jota se edes häiritsi, mutta kun ruvetaan tekemään, niin tehdään saman tien kunnolla. Itse olen käyttänyt jo vuosikaudet ulkoista USB-äänikorttia, mutta tässä tapauksessa se ei olisi ollut ihan optimaalinen valinta. Hetki googletusta ja Torin selailua, ja tilaukseen lähti kolmella kybällä käytetty PCIe-väyläinen Sound Blaster Z, jonka pitäisi toimiman Linuxissa ihan hyvin – foorumeilla tuli myös ongelmia vastaan, joten täysin luottavaisin mielin en ollut.
Punainen paholainen käyttöpaikassaan (jooh, unohdin ottaa kuvan ennen asennusta).
Kortissa olisi ominaisuuksia joka lähtöön, kuten optista ulostuloa, taajuuskorjausta ja tilaääntä, mutta nyt ainoa tarve oli saada kunnollista ääntä 3,5-millisestä liittimestä telkkariin sekä kuulokkeisiin. Äänärin piirilevy on peitetty sähäkän punaisella metallikuorella, minkä pitäisi estää sähkömagneettisia häiriöitä. Syytä onkin, sillä häiriköivä graffis on aivan vieressä. Erittäin tervetulleena ominaisuutena kortin perässä on standardiliitin etupaneelin äänille, jolloin kuulokkeita ei tarvi kurkotella aina koneen taakse, kuten vanhoina hyvinä aikoina. Tässä ensimmäisessä versiossa mukana seurasi myös mikrofoni, jos sellaiselle tarvetta on.
Kortti kiinni ja… ei pihahdustakaan. ALSA kyllä tunnisti Saunaplasterin auliisti, joten vähintään jotain lupausta leijui ilmassa. Ääniulostuloja valitsemalla tuli ensin linjalähtöön ääntä ja lopulta kuulokeliittimeenkin. Haluttu toimintatapa oli kuitenkin se, että linjalähdöstä menisi vakiona ääni telsuun ja kuulokkeet kytkettäessä automaattisesti jälkimmäisiin ilman eri räpelllystä. Toinen ongelma oli äänen omituisen huono laatu: sointi oli kova ja luonnoton. Tällä hetkellä taloudessa ei ole Windows-pönttöpeeseetä kortin konffaamiseen, minkä lisäksi on suuri kysymysmerkki, tallentuvatko ääniasetukset kortin muistiin vai pelkästään ajuriin.
Täällähän niitä asetuksia on!
Pienen tuumailun jälkeen päätin kurkistaa Alsamixerin puolelle ja solmut rupesivat aukenemaan. Creativen äänenparannukset (eli -paskannukset) pois päältä, äänenvärisäädöksi flat ja punaisella loimottavia volumesäätöjä alaspäin, ja johan koheni äänenlaatu hurjin askelin. Oikeasta laidasta löytyi vielä kuulokkeiden automaattitunnistuksen asetus, joka oli oletuksena pois päältä. En tosin heti keksinyt, että millä sen saisi päällekään, mutta m-kirjaimella eli mutella sekin kytkin meni oikeaan asentoonsa ja äänäri alkoi vaihtaa ulostuloa omatoimisesti. Tämän rumban jälkeen asetukset olivat riittävän kohdallaan, joten kansi päälle ja kone käyttöön.
Näin lyhyen kokeilun perusteella on vaikea sanoa ratkaisun luotettavuudesta vielä mitään, mutta ainakaan parin pelin, leffan ja YouTube-videon perusteella mitään pätkimistä ei ilmennyt. Graffis ei enää häiritse ääniä, joten hankkeen alkuperäinen tavoite toteutui. Parin sleepissä käynnin perusteella Saunaplasteri herää muun koneen mukana asiallisesti. Päivitän postausta, jos jotain ilmenee: joillakin käyttäjillä äänet ovat katoilleet, minkä lisäksi on aina mahdollista, että Pulseaudio hämmentyy ja vaihtaa omatoimisesti väärän kortin käyttöön, tai joku käpy nollaa kortin hyviksi ruuvatut asetukset.
edit: Ongelmat olivat jo nurkan takana. Niin hyvältä kuin kaikki ehti vaikuttaakin, niin kortti ei aina herännyt sleepistä – kaikille tämä ei välttämättä ole toki ongelma. Edes PCI-laitteen resetointi ei aina palauttanut Plasteria henkiin.
edit2: Ratkaisu saattoi sittenkin löytyä. Kirjoittelin aiheesta lisää tänne.
And a short English summary: my daughter’s GTX 1660 Super caused noise on the integrated audio output, and I switched the machine to a cheap second hand PCIe-based Sound Blaster Z, which should work ok in Linux. Initially there was no sound output at all or bad audio quality, but after trying Alsamixer things started running smoothly. Just scroll far enough to the right. The setting to autodetect headphones can be turned on by pressing ‘m’. Removing all the awful effects and setting a “flat” profile fixed the audio quality too. Now there’s no noise from the videocard either, so it looks like a success!
edit: Meh. Otherwise the card worked fine, but it doesn’t always wake up from sleep. Not even resetting the PCI device helps each time.
edit2: There might be a solution after all, see here.
Jo korkeaan virkaikään päässyt vuosimallin 2012 Mac Mini Server tuli lopulta siihen valitettavaan tilanteeseen, että Apple lopetti sen käyttistuen. Viimeisin konetta tukenut versio on Catalina (10.15), jota ei ole päivitetty enää yli vuoteen. Mitään kiirettä Ministä ei olisi vielä ollut eroon, sillä se palveli edelleen arjessa kiitettävästi – lisävuosia on tuonut epäilemättä se, että kyseessä on i7-malli, levynä kelpo SSD ja muistikin päivitetty tappiinsa 16 gigaan. Edelleen siis monenlaiseen käyttökelpoinen masiina, joten mitäs tälle keksitään? Purkkaratkaisuilla ineen saisi uudemmankin macOS:n, mutta toki sieltä täältä rampautettuna versiona. Annetaanpa siis Mintille taas mahdollisuus näyttää kyntensä.
Onpas tämä pysynyt siistinä.
Varmuuskopiohengessä napin talteen vanhan SSD:n ja vaihdoin tilalle uuden puoliteraisen Kingston A400:n. Samalla tarjoutui tilaisuus pöhäyttää sisältä pölyjä pois. Aukominen ei ole aivan hirveä homma, mutta jemmassa on syytä olla setti pieniä torx- ja kuusiokoloavaimia, eikä kaapelinrimpuloiden kanssa saa hätäillä. Koppuloinnin jälkeen kirjoittelin Mint 21.2:sta buuttaavan muistitikun ja ei kun käyttistä asentamaan. Tai sitten ei: Mint ei suostunut buuttaamaan tikulta alkua pidemmälle. Ehkä kyseessä oli joku ongelma huonon pulikan kanssa, mutta en jaksanut ruveta toistamaan virheitäni, joten poltin mieluummin installerin DVD:lle. Ulkoiselta optiselta asemalta tulokset ovat yleensä olleet parempia, eikä tälläkään erää toisin.
Näin kertoilee meille sudo inxi -Fm.
Tästä eteenpäin kaikki olikin yhtä leikintekoa. Mistään ei oikeastaan edes huomannut, että alla oli jotain muuta kuin normi-PC. Ainoa potentiaalinen kompastuskivi oli langattoman verkon vaatima firmispaketti, mutta koska asennuspöydällä oli käytössä myös kaapeli, niin ongelmista selvittiin helposti. Aika tyypillisenä, muillakin koneilla nähtynä kauneusvirheenä installeri ei saanut lopuksi käynnistettyä konetta omin voimin uudestaan. Virtanapin avulla matka jatkui ja ensimmäinen buutti muuttui todellisuudeksi.
Sitten vielä normaali mirrorien valinta ja ohjelmistopäivitys, minkä jälkeen perusta oli kasassa. Nykyään Mint asentaa ilman eri pyytämistä esimerkiksi kiihdytettyyn videonpurkuun tarvittavan VA-API:n automaattisesti, joten suurta teknistä tietämystä ei tosiaan tarvita. Firmiksen tuuletinkontrolli päästää koneen tunnetusti turhankin kuumaksi, joten macfanctld on hyvä lisä, vaikka melutaso hivenen nouseekin. Kokeillut ohjelmat, kuten Gimp, Chromium ja VLC, kieppuivat kaikki hyvää vauhtia koneen iästä huolimatta. Näyttiksen virkaa hoitaa HD4000, joten ainakin emulaattoreita ja kevyitä pelejä voisi kohtuudella ajaa – ei tästä toki mitään varsinaista pelikonetta saa. Kaiken kaikkiaan silti mukava kokemus ja sopivassa käyttökohteessa Minille sai näin reippaasti lisävuosia ihan tuetun käyttiksen kera.
It used to be a pretty smooth ride with an Nvidia+Mint combination until recently. Unfortunately, things have gone downhill, partially owing to Cinnamon bugs, not to talk about Nvidia’s endless Linux driver woes. The last I checked, the MATE environment didn’t even start with the default settings, so there seems to be something lacking with Mint’s testing on NV hardware. I’ve had flicker problems before on an RTX 2080, but the recent update to an RTX 4060 Ti and 535 series drivers made them noticeably worse – even cards that used to be fine have started exhibiting the symptoms:
Click for an epilepsy-inducing illustration.
The problem is known and may be fixed eventually, but for now you’re left to your own devices. Downgrading to 525 series is one viable option, but of course it shouldn’t even be necessary. Besides, I experienced similar, if not as bad, flicker with them too. As a quick remedy open NVIDIA X Server Settings, navigate to X Server Display Configuration and switch to advanced mode. There tick the Force Composition Pipeline box and apply the settings:
Down there.
If you prefer the command line or want to make a script for toggling the setting on/off, here’s how:
Note that these settings don’t retain themselves unless you save them to the X config file or add them to your startup scripts. Sleep will disable the composition pipeline too. In an optimal world this kind of kludges would be unnecessary, but this is the reality now. Double composition (Cinnamon+Nvidia) might slow things down, but I didn’t notice any actual difference at least yet – games might be affected more. Nvidia’s setting might cap your framerates to the screen refresh rate too, even when running fullscreen. Let’s see how the situation develops.
Ja suomeksi: viime vuosina Mintin ja Nvidian näyttiksen kanssa eläminen ei ole valitettavasti ole ollut enää yhtä huoletonta kuin ennen. Intelin integroidulla ei ongelmia pahemmin ilmene, mutta Nvidialla esiintyy nykyään kaikenlaisia kummallisia vilkutuksia ja välkytyksiä riippuen ajuriversiosta ja alla olevasta raudasta. 535-sarjan myötä ongelma paheni selvästi, mikä lienee taas kerran joku Cinnamonin, X:n ja ajurien entistä huonomman yhteispelin tulos. Yllä ohjeita enkuksi vipatuksen korjaamista varten. Kaksinkertainen kompositointi (Cinnamon+Nvidia) tuskin ruudunpiirtoa nopeuttaa, mutta en mitään sanottavaa eroa kyllä itse huomannut käytännössä.
On tämä nyt surkeaa. Viime hiiritestistä ei ole edes kauan, mutta nyt piti jo hankkia lisää. Lenovon rulla alkoi sekoilla eikä umpinaisen systeemin takia asialle voinut edes yrittää tehdä mitään. HP:sta puolestaan petti jo muutaman viikon käytön jälkeen vasen kytkin: ensin alkoi raahaaminen lipsua ja sitten tulla tuplaklikkauksia. Leena lähti eteenpäin (toimii Windowsissa ilmeisesti paremmin) ja HP:n laitoin takuuvaihtoon ihan periaatteesta, vaikken sellaista halua enää käyttääkään. Takuuasiat menivät sentään sujuvasti eikä vanhaa hajonnutta rottaa edes ilmeisesti tarvi lähetellä takaisin.
Tällä erää testipenkkiin saapuivat parin kybän Asus TUF Gaming M3 sekä noin 30 eukin hintainen MSI Clutch GM11. Ulkoisesti hiiret ovat samanoloisia, harmaita isonappisia rasioita sivunappeineen ja RGB-valoineen. Kummassakin on päällä vakiona hieman rasittava sykkivä valoshow – MSI:ssä kiertää peräpään ledivalaistuksen lisäksi vielä pohjassa jatkuva sateenkaari – joten lienee tarpeen kaivaa jossain vaiheessa Windows-läppäri kaapista ja koittaa hillitä sirkusta. Kumpikaan ei ainakaan luettelon mukaan ole virallisesti OpenRGB:n tukema, vaikka jotkut Asukset sitä ovatkin.
Harmaanmusta pulikka on päivän sana. Vasemmalla Asus ja oikealla vastaavasti MSI.
Molempia hiukan aikaa testailtuani taitaa käydä niin, että käyttöön jää Asus. Kummassakaan ei ole mitään huutavaa vikaa, mutta M3 on suurempi ja siten aikuisen käteen sopivampi. Sivunappejakaan tuskin tulee paineltua vahingossa. Rulla on pykälän MSI:tä tarkemman oloinen, mistä myös plussaa. MSI voittaa liikkeen tarkkuudessa ja sujuvuudessa, mikä saattaa selittyä kympin isommalla hinnalla. Ero on tosin hiuksenhieno ja asetuksia hienosäätämällä Asuksenkin sai liikkumaan ihan mukavasti. DPI:tä voi tuttuun tapaan molemmissa säätää muutaman vaihtoehdon verran etanasta sinkoilijaan. Poitsu tykkäsi enemmän GM11:stä, joten jätetään se hänelle varahiireksi siihen väistämättömään hetkeen, kun Corsair leviää (hohhoijaa). Lisäilen alle päivityksiä tuonnempana, jos jaksan ruveta askartamaan RGB-valojen kanssa tai jos pulikoissa ilmenee jotain yllättäviä typeryyksiä.
Koneessani on ollut jo reilun kaksi vuotta säteenseurantaan kykenevä graffis (RTX 2080), mutta toistaiseksi mikään pelaamani peli ei ole sitä käyttänyt, minkä lisäksi meni aika pitkään ennen kuin Linux-ajurit ja Proton reiskaa edes tukivat. Nyt kaikki osaset ovat kuitenkin loksahdelleet paikalleen ja tuoreilla Nvidian 525-sarjalaisilla homman pitäisi sujua ilman eri säätöä. Tähän väliin huomautus siitä, että vakiona Mintin paketinhallinnasta tuleva 525.85 sössii itselläni ja monella muulla näytön värisyvyyden, joten parempi laittaa PPA:sta korjattu 525.89. Ensimmäinen vastaan tullut sopiva kokeiltava oli Valven itsensä Nvidian kanssa yhteistyössä julkaisema Portal with RTX.
Jaah, no kai siinä hiukan reiskaa on.
Mitään erityisiä virityksiä ei tarvittu, vaan Porotalli lähti suorilta käyntiin. Hiireni kanssa tosin tuli jotakin outoa ongelmaa, jonka sai sentään helposti korjattua laittamalla pelin asetuksista raa’an syötteen päälle. Koko RTX tuntuu olevan lähinnä alkuperäisen pelin kylkeen pultattu purkka, sillä varsinaisten grafiikka-asetuksien lisäksi on olemassa myös toiset asetukset, jotka saa esiin painamalla alt-x. Näillä kahdella ei tunnu olevan keskenään hirveästi tekemistä, vaikka niissä on osin samoja säätöjä. Kaipa tämän olisi voinut hieman selkeämminkin hoitaa?
Tässä ehkä vähän enemmän näkyy… kai?
Netistä lötyy videopätkiä ja ruutukaappauksia, joissa ero RTX:n ja tavallisen Portalin välillä on hyvin ilmeinen. Valitettavasti alkupään kentissä ero on paljon hillitympi ja wow-fiilikset loistivat poissaolollaan – piti oikein käydä vertaamassa alkuperäiseen, että onko tässä oikeasti jotain parannusta. Sivumennen tuli todettua, että myös DLSS toimii ja näyttää ihan mukavalta. Vaikka RTX 2080 ei ole vielä millään mittapuulla vanhentunutta rautaa, niin ilman DLSS:ää vauhti hyytyi tökeröksi mateluksi. Tässä tuskin on kyse mistään muusta kuin siitä, että Nvidia haluaa demota pelillä uusimpien 4000-sarjalaisten säteenseurantahauista, jolloin vanhemmilla korteilla toimivuus on toissijaista.
Tulipa tätäkin kokeiltua. Portalin kameranpyörittely tuottaa edelleen nopeasti oksetusta, joten tuskin tätä tulee oikeasti pelattua sen enempää kuin alkuperäistäkään. Minään järin näyttävänä RTX-demonakaan tätä on ensimmäisten kymmenen kentän perusteella vaikea pitää, joten suuhun jää laimea jälkimaku. Hivenen hutaistua olemusta korostavat omituiset kahdesta paikkaa löytyvät asetukset. Mutta hei, tässähän tätä oli RTX:ää ja DLSS:ää todistettavasti Linuxilla (jee).
Jos ei juuri minkään muun, niin kompletismin hengessä sain juuri hierottua läpi viimeisenkin Monkey Island -pelin. Steamissahan nuo ovat nykyään kaikki vähintään jossakin muodossaan saatavissa ja alkupään pläjäyksiä toki löytää “jostain” ScummVM:llä kokeiltaviksi. Itselleni 90-luvulta tuttuja olivat ensimmäinen ja toinen peli laittomina kopioina, mutta myöhempiin rupesin tutustumaan vasta muutama vuosi sitten (jälleen kerran) Protonin voimin. Sen suuremmitta selittelyittä, mennäänpä itse asiaan ja käydään koko armas sarja läpi totaalisen subjektiivisesta tulokulmasta.
The Secret of Monkey Island (1990)
Ensimmäisen Mankin näin luultavasti kaverin Amiga 500:lla, jossa kokemus ei tosin ollut ihan parhaimmillaan korppurallin ja muun hitauden vuoksi. Ysärin alussa jalka toppasi seikkailijalla nopeasti, mutta myöhemmässä yrittelyssä pääsin pitkälle ilman ohjeitakin. Lopulta oli kuitenkin turvauduttava läpipeluuohjeeseen parissa paikassa. Eka osa on ikääntynyt hyvin: pulmat ovat enimmäkseen järkeviä, tarina toimii, huumori on kohdallaan ja Adlibilla tai MT-32:lla äänetkin ovat retrosedän korvaan mukavat. Mitään kallista Rolandia ei toki aikanaan kenelläkään ollut, joten jälkimmäisiä on tullut kuultua vain ScummVM:n emulaation kautta – laittelinpa kerran USB-MIDI:n kautta äänet raikaamaan talouden sähköuruistakin. Vanha kontrollisysteemi on aikansa lapsi, muttei edelleenkään erityisen tuskallinen.
Aito asia!
The Secret of Monkey Island: Special Edition (2009)
Aikajärjestys menee hieman keturalleen, mutta Erikois Painos on luontevaa käsitellä tässä. Alkuperäiseen verrattuna tässä on laitettu uusiksi niin grafiikat, äänet kuin kontrollitkin. Juoni on sentään säilytetty ennallaan. Uutuutena mukana on ääninäyttely, jota ei vuonna 1990 olisi korpuille saatu mahtumaan. Suurempi värimäärä ja tarkkuus mahdollistavat periaatteessa hienommat grafiikat – eiväthän ekan Mankin visuaalit aina kovin hienoja olleet – ja osa näkymistä onkin komeita. Valitettavasti mukana on paljon myös hutaistun oloista tuhnun kliinistä jälkeä (ks. kuva). Itse Guybrush ei oikein sovi silmääni, vaan näyttää lähinnä ohimokaljuuntuvalta lapselta. Vaikka musat ovatkin laadukkaat ja hiirikontrollit sujuvan yksinkertaiset, on tämä lopulta aika turha remake, jota ilmankin olisi hyvin pärjätty.
Eipä tämä oikein sykähdytä
Monkey Island 2: LeChuck’s Revenge (1991)
Toinen alkuperäisen kaanonin teoksista tehtiin selkeästi edistyneemmin välinein ja isommilla paukuilla kuin ensimmäinen osa. Itse asiassa on hämmästyttävää, että M2 saatiin pihalle heti seuraavana vuonna. Suuri muutos tapahtui grafiikassa, kun siirryttiin käsin piirrettyihin/maalattuihin digitoituihin taustoihin. Värien kanssa ei enää kitsasteltu, joten vaikkapa EGA-versio on tylyn mekaanisesti konvertoitu 256-väriseltä VGA:lta. Moni pitää kakkososasta enemmän kuin ykkösestä, mutta itse olen toista mieltä, sillä nyt mukaan eksyi jo puhtaan epäreiluja pulmia. En sano vaikeita, sillä vaikkapa monkey wrench ja räkimiskisa eivät edusta järin onnistunutta pelisuunnittelua. Alkuperäisten tekijöiden huumorintaju ja tarinaniskentä olivat sentään onneksi vielä mukana, joten onhan tämäkin toki kelpo tekele.
Kaikki värit varmasti käytössä
Monkey Island 2: LeChuck’s Revenge: Special Edition (2010)
Kertyipäs tälle jo melkoinen nimihirviö. Pian M1-remaken perään LucasArts lykkäsi pihalle toisenkin osan uusioversion. Eipä tästä hirveästi uutta sanottavaa ole muuta, kuin että tällä kertaa grafiikat onnistuivat kauttaaltaan paremmin, kuten alta näkyy. Reuhkalettinen Guybrush on hänkin ihan tyyliin sopiva.
Palikasta pehmeäksi
The Curse of Monkey Island (1997)
Pelisarja pistettiin hyllylle moneksi vuodeksi ja Ron Gilbert lähti lätkimään, joten Curse lienee ollut jonkun sortin yllätys ilmestyessään 1997. Tässä vaiheessa PC oli vallannut pelimarkkinat, joten julkaisu tapahtui ensinnä yksinomaan Windowsille. Uudella tiimillä oli isot saappaat täytettävänään, mutta homma saatiin pidettyä odottamattoman hyvin kuosissa eikä suurempaa valittamisen aihetta löydy kuin oikeastaan jälleen muutamista epäloogisista pulmista (läpipeluuohjeelle oli lopulta pakko mennä). Jo M2:ssa oli käsin tehdyt taustat ja tässä ne ovat vielä pykälän onnistuneemmat, kun pahimmista ditherointilegoista on päästy eroon. Sarjakuvamaiset hahmot karuine skaalauksineen saattavat tosin nykysilmään näyttää röpöisiltä ja tyyli kieltämättä erottuu muista visuaaleista. Muina uutuuksina saatiin mukaan ääninäyttely ja puhuva pääkallo Murray, joka nähtiin seuraavissakin osissa – jopa Returnissa, joka muuten suhtautui nihkeästi keskimmäisten pelien rönsyihin.
Kahden kerroksen graffaa
Escape from Monkey Island (2000)
Tätä usein moititaan sarjan huonoimmaksi, mutta itse asiassa … se on sarjan huonoin. Suorastaan vaikea keksiä, mistä valitusvirren aloittaisi, kun tarjolla on kökkö-3D:tä, järkyttävä käyttöliittymä, tylsä tarina ja täysin satunnaisia pulmia (sekä turha monkey kombat). Vanha kunnon hiirellä klikkailu korvattiin Pleikkaria silmällä pitäen peliohjaimella hortoilulla, ja jos sellaista ei ole, niin näppikseltä yrittelyllä. Seiniä päin siis kävellään tuskaisen paljon. Pelisarjan tavaramerkkinä olleet kauniit 2D-graffat korjattiin mauttomasti rendatuilla staattisilla 3D-taustoilla, joiden päällä törttöilevät aikansa bugiset lowpoly-hahmot. Tekninen huonous menisi muuten aikakauden tekniikan piikkiin, mutta mikään pakkohan tätä väärää valintaa ei ollut tehdä. Jos jotain hyvää tästä kasasta pitää sanoa, niin ääninäyttely ja musat ovat enimmäkseen ihan ok.
Aneemikko ja hänen vaimonsa Keppipää
Tales of Monkey Island (2009)
Ostin tämän Telltalen viisiosaisen pläjäyksen jo kauan sitten Steamiin Mäkille, mutta jätin heti ekan osan kesken, kun ohjailu ja 3D eivät sopineet pirtaani. Läpänheitto tuntui myös pykälän rasittavalta. Uusi yritysProtonin voimin 2019 kaappasi mukaansa ja alkuunsa hankala ohjailu alkoi sekin pian sujua – perinteinen point-n-click olisi kyllä edelleen parempi. Polveileva tarina viihdyttää, huumoria on onnistuttu iskemään, vaikeustaso on järkevä ja jopa 3D-graffat ihan ok. Laitteistovaatimukset ovat nykymittapuulla hyvin maltilliset, joten tätä pyörittää hikisempikin läppäri. Kaikkiaan mainio Manki-välipala, jonka jatkoa saatiin tosin taas odottaa kymmenisen vuotta.
Parta teki paluun
Return to Monkey Island (2022)
On vanha jengi koossa taas. Gilbert ja Grossman palasivat pienen 30 vuoden tauon jälkeen Mankin äärelle ja jälkihän on vakuuttavaa. Pelkkien tekijöiden lisäksi kyse on monessa muussakin mielessä paluusta juurille: 3D näyttää 2D:ltä, monet tutut hahmot tekevät paluun (tosin muuttuneina) ja ohjaus on sujuvaa hiirellä klikkailua. Käsis jatkaa pitkälti siitä, mihin M1 ja M2 jäivät, eikä Curse–Escape–Tales-osastolta sanottavasti hyödynnetä mitään. Eräänä esimerkkinä olkoon se, kuinka joissakin peleissä väkivaltaisena raivopäänä näyttäytynyt Elaine on taas varsin seesteinen. Vanhassa ei silti jäädä rypemään, vaan myös uusia hahmoja ja mestoja on kehitelty runsaasti. Vaikeustason valinta on niin ikään uusi juttu, tosin eipä hardikaan ihan kammottavan hankala ollut.
Botski mikä botski
Lopuksi
Reilun kolmenkymmenen vuoden aikana on ehtinyt tapahtua yhtä sun toista. Ensimmäistä Mankia tiirailin teininä Amigan kuvaputkinäytöltä, siinä missä viimeisintä pyörittää perheenisän isolla littunäytöllä hurjasti tehokkaampi Linux-PC. Teknisen ja kaupallisen kentän muutokset näkyvät pelisarjassa monin tavoin: kotitietokoneista siirryttiin PC:lle ja sitten mukaan tulivat uuden sukupolven konsolit, korput vaihtuivat optisten levyjen kautta digitaaliseen levitykseen, ja palikkaiset 2D:t kohenivat lopulta rautakiihdytetyksi teräväpiirto-3D:ksi (yhden harha-askeleen kautta). Itseisarvoinen vaikeus on tehnyt tilaa tasapainoisemmalle pelisuunnittelulle – jollekulle takavuosien absurdit pulmat ja grindaus toki saattavat olla osa nostalgiaa. Vaikka Returnin pitikin olla sarjan arvoinen loppu, niin huhumylly pyörii, joten katsotaan rauhassa, josko jatkoa vielä nähdään. Jos kyllä, niin toivottavasti ainakin nopeammin kuin kymmenen vuoden päästä 🙂
Taas poistui todo-listalta yksi klikkailuseikkailu, Bulbwaren tekemä Bulb Boy (2015). Olin jo lukenut kehuja jostakin, joten osasin odottaa äkkiväärää huumoria ja vihreää värimaailmaa. Näitä odotuksia ei tosiaan petetty, vaan meno oli kaikin puolin häiriintynyttä ja usein groteskia. Testailuhengessä ajelin Poikaapoikkeuksellisesti Lutriksen alta, vaikka omistan sen myös Steamissa, jossa se kieppuu Protonin voimin varsin sujuvasti. Eipä ongelmia ollut Lutriksenkaan puolella, mitä nyt käynnistyskuvakkeeseen piti itse napata jostain netistä kuva.
Lupsakka koti-ilta vielä tässä vaiheessa
Polttimopoika elelee rauhassa Papparafiinin (Grandparafine) ja Koi-ran (Mothdog) kanssa, kunnes avaruudesta (tai jostain) saapuu musta köntsä, joka muuttaa kaiken painajaismaiseksi. Papparafiini katoaa ja poitsun pitää vaaroja uhmaten tietysti lähteä häntä etsimään. Talon koluamisen ja hirviöiden kanssa mittelyn lisäksi väliin on uitettu pelattavia takaumia onnellisesta lapsuudesta, joissa faari, koi-ra ja poika ovat kalassa, piknikillä ja niin edelleen. Hahmosuunnittelu on kautta linjan vekkulia ja musiikki tukee absurdeja tunnelmia mainiosti. Ääniefekteistä mieleen jäi erityisesti Polttimopojan räkätys milloin minkäkin vihollisen kohdattua karmivan loppunsa. Ohjaus tapahtuu sujuvasti täysin hiirellä, mikä lienee ollut luonteva valinta kosketusnäyttöversioita silmällä pitäen.
Kultainen lapsuusmuisto
Tyylitellyn pintansa alla Bulb Boy on viime kädessä suhteellisen tavallinen klikkailu: roinaa etsitään, kuskataan paikasta toiseen ja välillä sohitaan joka puolelle ruutua toivoen, että jotain tapahtuisi. Mallia on yhtäältä otettu Amanitan seikkailuista, mutta toisaalta groteski Happy Game (2021) lienee puolestaan napannut tästä vaikutteita. Vaikeustaso on varsin kohtuullinen eikä jalka topannut kuin jokusen kerran toiminnallisemmissa kohdissa – hetkittäin peli on pikemminkin pulmilla höystettyä toimintaa kuin puhdasta point-n-clickiä. Poika voi sinänsä kuolla, vaikkei asialla suurta merkitystä olekaan lyhyin välein ripoteltujen jatkopaikkojen takia. Päämäärätöntä harhailua vähentää tietty lempeä ohjailu, kun väärään paikkaan ei enää pääse takaisin eikä turhaa keräiltävää roinaa ole ollenkaan.
Läpipeluuseen taisi lopulta mennä vain pari–kolme tuntia, joten mistään massiivisesta saagasta ei ole kyse. Yhdeksän euron hinta olisi siten kalliin puolella, mutta jonkin Humble Bundlen mukana peli tuli puoli-ilmaiseksi. Kyllähän tämä osui omaan huumorihermoon, vaikka kaikki tuskin näin makaaberille hassuttelulle lämpenevätkään. Jatkoakin on jo tekeillä.
Tässä pelissä tyttö nimeltä Luna etsii… Täh? Se olikin poika nimeltä Üri. Noh, joka tapauksessa etsii menneisyyttään tornista kauniissa käsin piirretyssä point’n’click-seikkailussa. Joulun aikaan tuli hankittua isohko kasa kaikenlaisia alennuspelejä, erityisesti seikkailuja, joita yritän nyt toisesta päästä harventaa kokeiltavien listasta pois. Ilman laputusta LUNA The Shadow Dust maksaa 20 euroa, mikä ei ole ihan vähän muutaman tunnin klikkailusta, jolla ei välttämättä ole hurjasti läpipeluuarvoa. Pikku plussana Linuxille on ehta natiiviversio, joten tällä kertaa ei tarvinnut edes turvautua Protoniin.
Pötyä pöytään.
Lunan merkittävin vahvuus on kauniissa audiovisuaalisessa osastossa: usein tuntuu siltä, kuin pelaisi piirroselokuvaa, ja etenkin joidenkin kenttien valot sekä varjot ovat vaikuttavia. Ihan kaikki näkymät eivät ole yhtä viimeisteltyjä ja rikkaita, mutta parhaimmillaan on vaikea kuvitella, miten graffa voisi juuri paremmaksi tulla. Äänet tukevat tunnelmaa mainiosti, vaikka pitkään samaa ruutua tahkotessa taustabiisi saattaa tulla jo turhankin tutuksi. Amanitan seikkailut tulevat helposti mieleen niin vertailukohtana kuin inspiraation lähteenäkin. Lunan maailma on melko autio, eikä vastaan tule hirveästi hahmoja, lukuun ottamatta toista päähenkilö Layhia, jonka varaan rakentuu osa tehtävistä ja tarinasta. Layh on animehenkinen isosilmäinen klumppi, joka olisi helppo kuvitella pehmoleluna myynnissä (en vielä tsekannut, onko niitä jopa).
Eräs toinen mesta.
Pulmien vaikeustaso on pidetty kohtuullisena niin, että hiukan harrastuneella klikkailijalla ei ollut erityisiä vaikeuksia läpäistä koko tarinaa yhdessä illassa. Monessa ruudussa ratkaisu perustuu arvattavasti Ürin ja Layhin yhteispeliin: yksi osaa tehdä yhtä ja toinen toista, tai sitten tarvitaan presenssiä kahdessa paikassa samaan aikaan. Väliin mahtui ihan kekseliäitäkin pulmia, vaikka sitten vastapainoksi osa oli lähinnä puurtamista idean selvittyä ja pari kertaa ratkaisu ei ollut ihan viimeisen päälle looginen. Kauniiden graffojen ja musiikin tai point’n’clickien ystäville mukava välipala, joka viihdytti alennushintansa edestä.
