Pimeän välttelemiseksi Mettä-gourmet suuntasi tällä kerralla lounaalle, oikein toisen kunnan alueelle. Kohteena oli länsimetron varrella sopivasti Matinkylässä sijaitseva Tiistilän pirunpelto. Metroasemalta kävelyä ei ole kuin muutama sata metriä, mutta lisämetrejä kertyi runsaasti, kun huomasin jättäneeni Trangiani metroon. Pääteasemalta palaavien metrojen kyttäämistä, soitto löytötavarapalveluun sekä HSL:lle, ja lopulta tilanne ratkesi onnellisesti, kun sain pöntön noudettua Kivenlahdesta vartijalta. Sitten uutta yritystä putkeen.
Mesta on yllättävän komea ja suojaisa, vaikka kerrostaloja on neljällä puolella.
Ruokalajiksi oli valittu kasvisburgeri, joka osoittautui odotetusti varmaksi valinnaksi. Sämpylän sisään sullottiin Hälsans kökin burger-pihvi, paistettuja sipulirenkaita, cheddar-viipale, salaatinlehti ja ketsuppia. Hyvä tästä tuli, kunhan vaan pihvit malttoi kärventää kunnolla kypsiksi (10+ minuuttia). Sämpylään sai samoin Trangian pannulla lämpöä ja rapeutta, vaikka äkäinen liekki helposti polttikin reunat. Täytteiksi olisi voinut valita monenlaista muutakin herkkukurkuista tomaatteihin ja kananmunasta majoneesiin, mutta tällä kertaa mentiin hieman pelkistetyllä reseptillä helppouden nimissä – siivutin jopa sipulirenkaat jo kotosalla.
Valmis purkeri. Kuva: Antti.
Myös tällä kertaa oli käytössä kaksi Trangiaa, jotta aineet saatiin lämpimiksi samaan aikaan. Toisella pannulla paistuivat pihvit, ja toisella ensin sipulirenkaat ja sitten sämpylät. Yhdelle tehdessä yksikin keitin riittäisi, mutta tämä oli taas tarpeen, koska syöjiä oli kaksi. Pienempi burgerisämpylä olisi tarkoitukseen kätevämpi, koska täyskokoisilla puolikkailla oli vaikeuksia mahtua isommankin Trangian pannulle samaan aikaan. Aikaavievin vaihe oli pihvien paistelu, joten kahdessa erässä tekemiseen sekosi reilu puolen tuntia. Seuraavaan kokeiluun ei ole nyt juuri ideoita – saattaa olla, että tältä syksyltä ympyrä sulkeutuu ja vuorossa on jälleen hotpot.
Tulipa opinnäytteiden kanssa vastaan tilanne, että piti saada tavallinen pdf-tiedosto käännettyä pdf/a-standardin mukaiseksi arkistointia varten. Googlausrallin perusteella OCRmyPDF on tässäkin käytössä ystävä – aiemmin olen käyttänyt sitä pelkkään kirjaskannien OCR:ään. Jotakuinkin näin:
Jos mukaan täytyy uittaa metadataa, niin niitä saa mukaan seuraavasti: –author “Herra 47”. Muut tunnetut tägit ovat –subject, –title ja –keywords. Tässä vaiheessa kannattanee tehdä jo erillinen skriptitiedosto, koska koko sotku voi olla kohtuuttoman pitkä komentoriville. Näin helpostiko se kävi?
No eipä tietenkään. Verkossa oleva PDF/A-validaattori valittaa, että päivämäärä on väärässä formaatissa. Pikavilkaisulla en keksi, että miksi, mutta ilmeisesti pikepdf:ssä on aiheeseen liittyvä bugi, joka on vasta hiljattain korjattu. Koneeni paketinhallinnasta tulee liian vanha versio, joten eipä onnistu ilman erillistä työkalua. Kaikenlaisia sekavia skriptejä löytyi asian korjaamiseksi, mikä tuntui taas mutkistavan asiaa. Onneksi vastaan tuli myös simppeli metadataeditori Paper Clip, jolla päivämäärän sai tehtyä uusiksi, ja sitten meni jo validointikin läpi.
Kylmää ja pimeää ainakin toistaiseksi uhmaten jatkaa kahdenteentoista osaan edennyt Mettä-gourmet. Viimeisin paikallismatka suuntautui Kätilöopistonmäelle, joka sijaitsee jo lakkautetun naistensairaalan vieressä. Kättärillä on tullut käytyä pariin kertaan syntymässä, joten paikkaan kytkeytyy samalla merkittäviä muistoja. Myös metsätien toisella puolella koillisessa on käyttökelpoisia, vähemmän liikennöityjä kallioita kokkailuun. Kesällä ohi kulki paljon ulkoilijoita, mutta marraskuun keleillä iltamyöhään ei nähty kuin yksi.
Mykyt ja riisi.
Teemana oli tällä erää geneerisesti “Aasia”: alkuruokana Tokyokanin pikkupusseista misokeittoa ja pääruuaksi kasvistäytteisiä mykyjä sekä riisiä. Misokeitto oli helppo ja maistuva – ainoa tarvittava suorite oli veden keittäminen ja jauhojen sekoittelu retkimukiin. Tavallista riisiä ei olekaan ennen tullut tehtyä Trangialla, joten pientä pohjaan jämähdystä nähtiin, eikä mukaan huomattu ottaa suolaa keitinveden maustamiseksi. Menihän se näinkin. Mykyjä voisi höyryttää tai keittää, mutta näissä olosuhteissa paistaminen oli helpoin vaihtoehto, jolla sai pakasteisiin samalla rapean pinnan. Teeman täydensivät itämaiset ölkyt Cass ja Singha. Näissä lämpötiloissa ei tarvitse enää kuskata kylmälaukkua mukana.
Uutuutena käytössä oli samaan aikaan kaksi Trangiaa (ks. kuva), jotta riisi ja mykyt saatiin kypsennettyä samaan aikaan. Tuonnemmaksi on suunnitteilla burgerien yrittely, joka samoin hyötynee kahdesta retkikeittimestä. Kallioilla oli viiden jälkeen jo varsin pimeää, mutta mukaan otetut kolme valaisinta riittivät mainiosti: retkivalaisin ja työvalo eri puolille yleisvalaisuun varjojen pehmentämiseksi, ja lopullinen silaus tehokkaalla spottimaisella polkupyörän lampulla, jonka sai niin ikään kiinnitettyä puunoksaan. Pimeys ei siis ole lainkaan niin paha ongelma kuin pelkäsin, mutta kylmyys on todellinen ja edelleen kasvava haaste paikallaan jäkittäessä.
Tänä vuonna partyjä tuntuu olleen poikkeuksellisen paljon, mikä ei ole edes pelkkää kuvitelmaa, kun samalle vuodelle sattuivat sekä Altit että melkein heti perään Zoot. Vielä välissä Fitin 33-vuotisjuhla, niin on tässä saanut harrastaa. Kuten myös viime kerralla, Zoo järjestettiin vanhalla Oriveden opistolla, mikä takasi riittävät majoitustilat ja muutkin puitteet – Viialan seurahuone riitti pienemmälle porukalle joten kuten, mutta tänä vuonna kävijämäärä lähenteli kolmeasataa, joten vaihto on ihan perusteltu. Ulkomaisia vieraita oli paikalla varmaan enemmän kuin koskaan, mikä kertoo partyn asettumisesta ja kasvaneesta näkyvyydestä.
Partybussissa Orivettä kohti yrittelemässä. Kuva(ssa myös): Terppa.
Partybussin piti lähteä Helsingistä kello 15:30 Kiasman edestä, mutta ties minkä kömmähdyksen takia lähtö viivästyi melkein kaksi tuntia. Kiasman katoksen alla värjöttely räntä- ja vesisateessa ei ollut tapahtumahetkellä järin hauskaa, tosin jälkeenpäin voi sentään jo humoristisemmin todeta, että satuinpa kerrankin olemaan paikalla yhden skenetarinan syntyessä. Lisää käänteitä matkaan saatiin vielä rengasrikon muodossa, ja bussinvaihdon jälkeen perille päästiin vasta varsin myöhään. Takaisin päin sama ajelu kesti vain kolme tuntia, mikä tuntui suorastaan nopealta.
Tuntemattoman PETSCII-taiteilijan näkemys asiasta.
Paikalla oli aika lailla tuttua ohjelmaa ja sisältöä: näyttely, pari arcade-kabinettia, myyntipöytiä, haastatteluja ja tietysti kompoja. Itse en tällä erää työryytymyksen ja -kiireiden takia saanut edes petskaria aikaiseksi kilpaan; osallistuin sentään ohjelmaan vetämällä “Thou Shall Code” -paneelin, joka käsitteli kuusnelosohjelmointia (kun nyt kerran kysyivät). En ole näissä paneeleissa oikein koskaan kotonani, vaikka ei tuo ihan plörinäksi onneksi mennyt. PETSCII-edikka oli edelleen suosittu työkalu niin lasten Zoo Kids -kompossa kuin varsinaisessakin – kenties pientä markkinaosuuden menetystä kilpaileville, helpommin asennettaville ja lähestyttäville tuotteille oli havaittavissa. Javan ongelmille en oikein mahda mitään, mutta jokunen ilmeisin päivitys pitäisi kyllä tehdä ennen pitkää, kun vaan aika ja motivaatio taas kohtaisivat.
MSX-mies haastattaa nepaäijiä.
Takavuosina Zoon skenekompot olivat pieniä ja vaatimattomia, joten tämänvuotinen buumi tuli hivenen yllätyksenä. Organizerit olivat epäilemättä helisemässä lukumäärien kanssa, eikä tutuilta viivästyksiltä täysin vältytty tänäkään vuonna. Nepademot tuppaavat luonnostaan kestämään kauan, mikä johti lopulta siihen, että kyseinen kompo loppui vasta kolmen jälkeen aamuyöllä. Moiset nukkumaanmenoajat eivät keski-ikäiselle enää oikein sovi, joten tänään sunnuntaina olo on ollut varsin vetämätön. Ymmärrän toki pointin, että tekeleitä näytetään kattavasti, mutta musadiskien kohdalla ei kenties ollut tarpeellista soittaa minuutin näytettä aivan joka kappaleesta. Artline voitti demokompon oikeutetusti suuritöisellä design-produllaan.
Ensimmäistä kertaa käydessäni Zoolla, 1998 Tampereen teknillisen korkeakoulun pommisuojassa, tapahtuma oli varsin sisäänlämpiävä: nepatyypit pyörivät omissa nurkissaan eivätkä juuri sekoittuneet muuhun porukkaan. Viimeksi eli 2022 oli puolestaan huomattavasti avoimempi tunnelma, kun paikalle oli tullut melko paljon geneerisiä suomiskenereitä. Tänä vuonna vuorovesi oli kääntynyt toiseen suuntaan, ja party oli taas enemmän nepajengin oma juttu. Huomasin myös omalla kohdallani, etten tuntenut yhtä paljon porukkaa kuin kaksi vuotta sitten. Tämä muutos voi toki olla yksittäisen vuoden silkka sattuma – eikä kaikkien mielestä edes huono asia.
Koko Star Trek: The Next Generation (1987–1994) meni juuri läpi. Tahti oli aika kova: kahta tai jopa kolmea jaksoa illassa, mutta onhan noita melkein kaksisataa, joten aikaa siihen kului. Katselin sarjaa jonkun verran jo aikanaan hajanaisesti, joten jokunen jakso oli sentään entuudestaan tuttu. Netflix näyttää olevan tällä hetkellä trekkien selvästi paras ystävä suoratoistopalveluista, sillä TNG:n lisäksi siellä on TOS, Deep Space 9, Enterprise ja vielä päälle joitakin elokuvia – tuorein tulokas, Picard, on puolestaan Primellä. Star Trekeistä on kirjoitettu niin paljon, että seuraavassa lähinnä sekalaisia omia ajatuksiani maratonin jäljiltä.
Data ihmisyyden erästä aspektia kartoittamassa (S1 E2).
Seitsemän kauden aikana nähtiin monenmoista: käänteitä ja tyylillisiä kokeiluja, joskus paremmin ja toisinaan heikommin onnistuneita. Ensimmäinen kausi meni harjoitellessa, kun hahmoille yritettiin rakentaa persoonat, joten vasta toisella kaudella alettiin päästä vauhtiin. Dream team eli Picard–Riker–Troi–Crusher–La Forge–Data–Worf ei ollut alusta asti mukana – tohtorin tilalla oli hetken kuiva Pulaski ja Tasha Yar oli tärkeä hahmo ensi metreillä – mutta kolmannella kaudella tapahtumat alkoivat pyöriä kiinteästi ydinjoukon ympärillä. Loppupään jaksot menivät puolestaan joskus aika erikoisiksi, kun niissä tavoiteltiin esimerkiksi kauhuleffojen tyyliä.
Alkuperäisessä Trekissä oli jatkuvasti sutinaa upseerien ja matkalla vastaan tulleiden alienineitojen kanssa; federaation johtavat tutkimusmatkailijat rupesivat uuteen sivilisaatioon törmättyään yleensä ensi töikseen pokaamaan ihastuttavaa prinsessaa tai muuta vastaavaa. TNG:ssä riitti romantiikkaa niin ikään, jos nyt ei aivan yhtä kaavamaisesti. Riker oli pitkään hieman limainen naistenmies, jota siivottiin sarjan loppua kohti, kenties yleisen asenneilmapiirin muuttuessa. Seikkailuja oli kyllä kaikilla muillakin, jopa tunteisiin kykenemättömällä Datalla ja karskilla Worfilla. Riker–Troi- ja Picard–Crusher-kuvioita eläteltiin pitkään, vaikkei niiden kanssa päästy puusta pitkään ennen kuin sarja yllättäen lopahti.
Eih, sieltä se Q taas tuli (S3 E13).
Jotkin sivuhahmot olivat hekin näytillä toistuvasti, kuten alkupään kausissa paljon nähty innokas neropatti Wesley Crusher, joka kirjoitettiin sarjasta ulos hieman tökerösti. Rasittava, ylimielinen Q tuotiin mukaan silloin tällöin dissaamaan ihmisyyttä ja tekemään ihmetemppuja, joita toki mahdollisti myös holokansi. Deanna Troin dramaattinen äiti rakensi monessa mielessä siltaa TOS:n suuntaan, sillä olihan Majel Barrett muun muassa Gene Roddenberryn vaimo ja esiintyi jo alkuperäisessä sarjassa.
Koko sarjan sydän oli itselleni joka tapauksessa Data, jonka ikuinen ihmisyyden etsiminen tarjosi monenlaista miettimisen aihetta. Spockin moderni vastine, monille inhimillisille heikkouksille immuuni Data pelasti Enterprisen lukemattomia kertoja, mutta saiko hän siitä kiitosta ja arvostusta? Ei suinkaan, vaan tärkeitä lisätietoja tilanteesta tarjonnut komentajakapteeni keskeytettiin toistuvasti: “That would be enough, Mr. Data.” Datan sosiaalinen kömpelyys ja toisinaan odottamaton nokkeluus vastasivat myös TNG:n onnistuneimmista huumorikohtauksista.
Holokansi fasilitoi villissä lännessä pyörähtämisen helposti (S6 E8).
Jo TOS käsitteli avaruusdraaman keinoin kaikenlaisia yleisinhimillisiä aiheita, ja samalla linjalla jatkoi vielä vahvemmin TNG, jossa kokonaiset jaksot pyörivät usein tietyn teeman ympärillä. Pariinsataan jaksoon mahtui niin terrorismin, uskollisuuden, vanhemmuuden kuin rasisminkin käsittelyä – monia niistä jopa useampaan kertaan. Kuten TOS:ssa, jotkin aiheet oli selvästi varattu tietyille päähahmoille: Worfille kunnia, Troille tunteiden kirjo, Picardille johtajuus, Datalle rationalismi ja niin edelleen.
Skifi on skifiä, eikä Star Trek edes yritä olla realistinen kuvaus tulevaisuuden tähtimatkustamisesta, joten epäloogisuuksista ei ole periaatteessa lupa valittaa. Silti jotkin kliseet olivat liian ilmeisiä, että niitä voisi täysin ohittaa (näitä on toki listattu tarkemmin muualla). Planeettojen yleensä täydellinen monokulttuuri on eräs klassikko, samoin kuin englannin kielen laaja ymmärrys ympäri galaksia. Kaukaisimmatkin alienirodut näyttävät ihmisiltä, jollei niillä sitten satu olemaan hieman erilaisia kyhmyjä otsassaan. Vaikka federaatiolla luulisi olevan tuohon aikaan jo kovaa tekkiä, niin melkein joka jaksossa sensorit tuntuivat lähes turhilta, kun niillä ei kyetty mittaamaan mitään. Vielä on pakko ihmetellä keskustietokoneen surkeaa tietoturvaa, sillä sen haltuunotto ja lukitseminen tuntui onnistuvan leikiten tämän tästä.
Seuraavaksi on tarkoitus kokeilla, olisiko DS9 vastaavalla tavalla viihdyttävä jatko universumille. Avaruusasema on tapahtumapaikkana hankalampi, kun jumitetaan jatkuvasti samoilla mestoilla, eikä alku ole vielä vaikuttanut hirveän lupaavalta. Kuvanlaatukin on yllättävän heikko: asian suorastaan huomaa katsellessa. Enterprise olisi vielä seuraava, mutta katsotaanpa, päästäänkö sinne asti koskaan.
Tuli juuri tehtyä uusi aluevaltaus, kun Petri Saarikosken ja Jaakko Suomisen kanssa kirjoittamani artikkeli Pac-Man for the VIC-20: Game Clones and Program Listings in the Emerging Finnish Home Computer Market (2017) ilmestyi espanjaksi käännettynä nimellä Pac-Man para VIC-20: juegos clónicos y listados de programación en un incipiente mercado finlandés de ordenadores domésticos osana Fragmentos y microhistorias del videojuego europeo -kirjaa. Olen jo aiemmin kääntänyt jotain suomipätkiäni englanniksi saavutettavuuden nimissä, mutta tässä ylittyi täysin uusi kielimuuri.
Koristeena kotkalainen Päkmäni.
Kirjanluku käsittelee Stavros Fasoulasin MikroBittiin lähettämää Pac-Man-kloonia monesta suunnasta. En olisi itse osannut näin tieteellistä ja teknistä tekstiä kääntää espanjaksi; onneksi sen puolen hoiti toimitus. Edelleen melko alkeellisen kielitaitoni perusteella en pysty myöskään sanomaan, onko käännös tavoittanut kaikin puolin alkuperäiset merkitykset. Vaan eipä tuo niin pilkuntarkkaa, sillä tärkeintä on saada suomalaista tutkimusta kansainvälisten silmien eteen tälläkin kielellä – täällähän tutkitaan kyllä monenlaista kotitietokoneista videopeleihin ja digitaaliseen kulttuuriin, mutta usein tuntuu siltä, ettei puurtamisemme näy ulkomaille asti.
Nihkeänkylmän tiistain lounaskeikka suuntautui Lauttasaaren Myllykalliolle, jossa oli nähtävyyksinä lisää ilmatorjuntabunkkereita sekä sodanaikuinen tykki. Eikä siinä edes kaikki, koska vieressä oli vieläpä pikku lintutorni, josta aukeni laaja näkymä Helsingin ja Espoon suuntaan. Lauttasaaressa on vielä lisääkin bärtsejä, jotka käytiin katsastamassa ruokailun jälkeen – nämä olivat jo tuttuja parin vuoden takaa, kun kolusin niitä poitsun kanssa hammaslääkärireissuilla.
Joo-o, unohtui ottaa munakkaasta kuva
Ruokana oli espanjalainen perunamunakas, jota olen silloin tällöin tehnyt kotosalla ihan hellalla, mutta Trangialla yrittely on toki oma lajinsa. Eihän tuo vaikeaa ole: perunat keitetään, sipulia kuullotetaan ja koko höskä sotketaan yhteen kananmunien kanssa. Haastavimmaksi vaiheeksi osoittautui kääntäminen, jonka tein suosiolla palasina, kun mukana ei ollut sopivaa isoa lautasta enkä halunnut sotkea muovikantta öljyyn. Ihan hyvää tuosta lopulta tuli, vaikkei yritelmä mihinkään kärkikahinoihin ihan yltänyt. Lisää Espanja-teemaa toivat kajarista soitettu flamenco ja ruokajuomaksi valittu San Miguel.
Kylmä ilma heikensi simulaation uskottavuutta jonkun verran, eikä tilanne tästä eteenpäin varmaan paljon parane ennen ensi kevättä. Glögi tuli kosteilla kallioilla värjötellessä taas tarpeeseen. Ehkäpä kahvipannulle pitää antaa uusi mahdollisuus, vaikka en viime yrittämällä saanut sitä sullottua settiin takaisin sisälle järkevästi. Toinen Tarmo-pullo on tulossa loppuunsa neljän ja puolen käyttökerran jälkeen, minkä perusteella yhdellä kokkailulla kuluu noin 50 grammaa kaasua. Viitosen pullohinnalla tämä tekee yhtä kertaa kohden varsin kohtuullisen yhden euron.
Alternative Party järjestettiin edellisen kerran niinkin kauan kuin yksitoista vuotta sitten. Olen itse kaikki varsinaiset Altit kolunnut läpi alkaen Turussa 1998 järjestetystä ensimmäisestä partystä sekä tehnyt silloin tällöin kompoon demon, joten tapahtuma on sikäli varsin tuttu. Tällä erää tapahtumapaikkana toimi yllättäen Tekniikan museo, mikä mahdollisti samalla ensimmäistä kertaa eläissäni sen, että partyille pääsi kävellen paikalle. Vakionäyttely ja tila loivat tietysti partylle komeat puitteet, vaikka skenepartyn näkökulmasta samalla menetettiinkin perinteinen mahdollisuus paikalla yöpymiseen (ja oluen sivistyneeseen nauttimiseen sisätiloissa).
Nick Montfortin Zoom-presis
Ensimmäiset Altit olivat kaikenlaisten marginaaliplattisten juhlaa, mutta hiljalleen ajatuksesta luovuttiin ja kaikenlainen muu “vaihtoehtoinen” siirtyi keskiöön. Itselläni oli tapahtuman kanssa pitkään tietynlainen viha-rakkaussuhde, koska en varsinaisesti diggaillut kaikkea sisäpiirihäröilyä, mitä partyillä ja sen ympärillä pyöri. Tämän vuoden party oli selvästi enemmän yleinen digitaalisen kulttuurin festivaali kuin demoparty, mutta olihan siellä sentään jälleen kompot sekä vakiot skenenaamat paikalla. On ihan mielenkiintoista havaita, kuinka Assemblyjen valtavirtaistumista vastustamaan syntynyt tapahtuma on tätä nykyä oikeastaan monessa suhteessa hyvin samanlainen kuin Iso A.
Kävin paikalla parina iltana muutaman tunnin verran, joten kaikenlaista ohjelmaa jäi näkemättä. Alttien demokompo ei ole ollut puhtaasti skenestandardeilla yleensä järin kovatasoinen, koska isot nimet eivät siellä ole useinkaan julkaisseet, ja fokus on ollut siinä vaihtoehtoisuudessa. Sama linja piti myös tällä erää, mutta oli mukaan taas mahtunut jokunen hyvä idea. Professori Nick Montfort piti etänä esitelmän ja osallistui myös yhteen kompoon, mikä nosti varmasti tapahtuman profiilia ja toi sille näkyvyyttä ulkomailla asti – nimekkäät kutsuvieraat ovatkin olleet eräs Alttien kiistämätön vahvuus, kun paikalla on nähty vuosien varrella niin Jeff Minter, RJ Mical kuin Al Lowekin.
Lauantaina pidin Aavistus-festivaaleilla kahden tunnin esitelmän suomiskenen historiasta otsikolla Finnish Demoscene: From Pirates to Cultural Heritage. Skenestä on toki tullut luennoitua jo moneen kertaan siellä täällä, mutta tällä kertaa pyydettiin erityisesti suomifokusta. Noh, minähän lähden, kun kerran pyydetään. Aika geneerisellä materiaalilla pärjäilin silti, koska skenen piirteet eivät ole kovin vahvasti valtionrajoihin sidottuja, vaan samanlaisia juttuja on tehty samaan aikaan monissa Euroopan maissa. Suomalaista väriä otin mukaan etenkin ruutukaappausten, kräkki-introjen ja demoesimerkkien kautta.
Tämä väitöstiedotetta varten otettu kuva se vaan pysyy alati ajankohtaisena
Mitään uutta ja ihmeellistä en lähtenyt mukaan tunkemaan, vaan vakiorakenteen mukaisesti ensin muutama määritelmä, demoskenen piirteitä, historiakatsaus esimerkkeineen ja lopulta muutama sana demoskenen nykytilasta ja tulevaisuudesta. Otsikon mukaisesti kävin läpi Unesco-hakemuksen käänteitä – eihän se nyt ihan pikkujuttu edes ole, että suomiskene on maailmassa tiettävästi ensimmäinen aineettomaksi kulttuuriperinnöksi tunnustettu digitaalisen kulttuurin muoto. Kuulijoita oli kello kahdeltatoista vielä niukasti paikalla ja nekin vähät tuntuivat olevan asiasta jo aika hyvin perillä, joten outreach-ulottuvuus jäi ohueksi.
Suominäkökulman mukaan ujuttaminen jätti mieleeni kysymyksen siitä, onko meillä partyjen, skenerien, legendojen ja kollektiiviseen tajuntaan jääneiden produjen lisäksi jotain erityisen suomalaista, jota muilla ei ole? Ulkomaisia Unesco-prosesseja seurailleena olen ainakin todennut, että suomiskene on poikkeuksellisen vahva identiteetti: porukka tuntee toisensa ja yhteisen asian eteen lähdettiin paiskimaan hommia ilman yletöntä vatvomista. Mukana voi hyvin olla edelleen ripaus arvaamattoman jättiläisen naapurissa elävän pienen kansakunnan tarpeellista yhtenäisyyttä, vaikken tällaista selitystä liian pitkälle haluakaan venyttää. Monessa muussa maassa – jopa Ruotsissa – samanlainen Unesco-hanke tuntuu jumittavan, kun puuhamiehiä ei löydy ja vastaava yhteishenki puuttuu.
Eilinen Trangia-keikka suuntautui lähelle, Intiankadun ja Koskelantien risteyksen viereisille kallioille. Paikka oli luokkaa “ihan ok”, melko hiljainen ja kohtuullisen vähän liikennöity. Kesällä porukkaa ramppasi bärtsillä enemmän. Ruokana oli jo varmaksi havaittu papupurkki ja quesadillat. Ainoa erikoisuus oli tutumpien maissi-vehnätortillojen korvaaminen Santa Marian maissitortilloilla. Hyvin nuokin toimivat, vaikka vaativatkin selvästi pidempää kärvennystä kypsyäkseen rapeiksi. Ison Trangian kanssa voisi juuri ja juuri käyttää myös täysikokoisia tortilloja, mutta pienet ovat kätevämpiä.
Pimeys laskeutuu. Kuvasta kiitos Terpalle.
Tässä vaiheessa syksyä kylmyys alkaa olla jo todellinen haaste, kun paikallaan kykkiessä tulee helposti vilu. Pitkä paita ja takki riittivät vielä joten kuten, koska lämpötila pysytteli noin kymmenessä asteessa eikä tuullut. Viileä ilma tuntuu myös kaasunkäytössä: liekkiä piti posottaa isommalla kuin kesäkeleillä. Kesään hyvin sopinut kylmä ölkky voi olla syytä vaihtaa lähiaikoina johonkin muuhun ruokajuomaan. Seitsemän jälkeen tuli myös odottamattoman nopeasti pimeää, mihin olin onneksi varautunut ottamalla työvalon mukaan. Ihan optimaalinen retkivalo tuo ei tosiaan ole, sillä valokeila on jokseenkin kirkas ja suunnattu, mutta viereiseen risuun ripustettuna lamppu palveli oikeastaan varsin hyvin – jalkojen juuresta kalliolta valaistus olisi osoittanut vähän väärään suuntaan.
Ruotsin retki-ihme kokoon taitettuna ja avattuna. Tilavuus on parisen desiä.
Galsan ruokailun jälkiruuaksi sopi erinomaisesti lämmittävä glögi. Setin mukana tuli kahvipannu, mutta se on yleensä turha ja hankala mukaan sullottava, joten keittely hoitui ihan kattilalla. Uutena tulokkaana käytössä olivat Varustelekalta hankitut Ruotsin armeijan taittokuksat. Ihan hyvinhän ne palvelivat, vaikka epäilin aluksi niiden olevan turhan pletkuja isolle nestemäärälle. Annoin varustelukierteelle rehellisesti periksi ja ostin vielä Clasulta kaksi retkijakkaraa lisää, niin niitä riittää nyt koko perheelle eikä kenenkään tarvitse istua kylmenevillä kivillä. Uudet istuimet tuntuivat aikuiselle hieman vanhoja ahtaammilta, joten ne luultavasti päätyvät juniorien käyttöön. Kantopussi on hieman turha lisä, kun pelkkä remmikin riittäisi, mutta on Clasun jakkaroissa ainakin paremmat jalat.
