Alati enemmän survivalismin suuntaan kallistuen jatkaa sitkeä Mettä-gourmet. Tällä kerralla ei ollut erityisen kylmää, mutta pimeää kyllä ja pahimpana vastuksena alkoi runsaahko lumentulo kesken keittelyn. Menomatkan jäisillä teillä oli myös liukastuminen toisinaan lähellä. Koskelan linnoitusalueelta löytyi vielä aiemmin hyödyntämätön tuore nurkka, mukava pikku mäki, jossa oli puista hiukan suojaa – kesällä mesta olisi varmasti suorastaan mukava.
Ja lunta lykkää. Kuva: Terppa.
Koska odotus oli, ettei tuolla kauan voi istua, niin valitsin ruokapuolen sen mukaisesti nopea valmistus mielessä. Alkuruuaksi jo lähes perinteiseksi muodostunut Tokyokanin miso-pussikeitto ja pääruuaksi hot (tai cold) dogeja. Vuosituhannen alun vegenakit olivat aika mauttomia limaisia pötköjä, mutta nykyään tuotekehitys on jo pitkällä, ja sämpylän väliin päätyneet Makulihan nakit olisivat varmasti menneet aivan täydestä monelle sekasyöjälle – sikäli kuin se mikään itseisarvo edes on. 25-kokoisen trangian pannulle sopii kätevästi kaksi avattua hodarisämpylää käristymään rinnakkain. Jälkkäriksi kiehautettiin säähän sopivat Blossa glögit, minkä jälkeen kipin kapin roinat kasaan ja kotia kohti.
Varusteilla alkaa olla näissä olosuhteissa aina vain suurempi merkitys. Kaksi ladattavaa työvaloa ja tehokas pyöränlamppu toivat aivan riittävästi valoa keittelyn tarpeisiin. Kovien varjojen välttämiseksi kannattaa laittaa valaisimet eri puolille sikäli kuin mahdollista. Jo kertaalleen paikkansa lunastanut patruunapipo oli jälleen hyödyksi, eikä melkein tyhjä pullo hyytynyt edes lopussa, vaikka lämpötila oli aika tarkalleen nollassa ja päälle ripsi lunta. Kallis talvikaasu sai siis edelleen jäädä odottelemaan kunnolla kylmiä kelejä. Jostain pitäisi löytää vielä järkevä pitkähelmainen kerraston paita, koska käsien lisäksi kylmyys iski eräjormaan jälleen alaselän kautta.
Odotus tuli tänään loppuun, kun Pelitutkimuksen vuosikirja 2024 ilmestyi ja sitä myöten Tapsan sekä Petrin kanssa kokoon näpytelty luku Commodoren varjossa: 1980-luvun tietokonepelaamista marginaalikoneilla. Hyvähän siitä lopulta tuli, vaikka teksti syntyi dediksen puristuksessa ja vaati kovasti muokkausta vaikuttaakseen yhtenäiseltä. Jos jo kotitietokoneet ovat tutkimusaiheena jokseenkin harvinainen, niin nyt ollaan suorastaan marginaalin marginaalissa, vielä kun teksti kirjoitettiin suomeksi. Ehkäpä tästä pitää myöhemmin yritellä vielä jotain kansainvälisten silmien nähtäville.
Edellisen vuoden alussa (1985) Finlux Dragon maksoi vielä yli 3000 mk.
En spoilaa sisältöä tässä sen enempää, mutta ehkäpä pari sanaa aihevalinnasta on paikallaan. Itsellänihän ei ollut kasarilla Commodore 64:ää, vaikka sen pelejä kavereilla pääsinkin näkemään. Tietoteknisesti harrastumattomat vanhempani ostivat sen sijaan joko 1985 tai 1986 perhetutulta käytetyn Sharp MZ-721:n. Ensimmäinen oppituntini yhteensopivuudesta oli karvas, kun lainatut kuusnelosen pelikasetit eivät latautuneetkaan. Mukana olleet kymmenen peliä (10 Plays for Sharp MZ) olivat rupisia melkein kaikki, enkä ikinä sen enempää saanut mistään hankittua. Kone onnistui silti kiinnostamaan, joten käyttökohteeksi muotoutui BASIC-ohjelmointi, joka antoi merkittävästi suuntaa myöhemmälle elämälleni.
Eräänlainen testamentti unohdetuille kuppakoneille ja niiden käyttäjille tästä tuli. Eli te kaikki Saloran, Dragonin, Sharpin, MicroProfessorin, CPC:n tai Oricin ääressä aikanaan istuneet: historia ei ole teitä aivan kokonaan unohtanut, mistä tässä todiste 🙂
Odotin, että Mettä-gourmet olisi jo mennyt hyllylle näiden säiden myötä, mutta mitä hulluja: pönttö mukaan ja pihalle. Pakkasta oli iltapäivällä seitsemän astetta, minkä lisäksi haastetta lisäsi kohtuullinen tuuli. Paikallismatkailun kohteeksi valitsin tällä erää Viikinmäessä sijaitsevan Liivinmaanpuiston, johon tuli kolmen kilometrin kävely suuntaansa. Hieman sivussa sijaitsevalle alueelle ei helposti vahingossa eksy, mutta kannattaisi, sillä siellä on lähiseudun selvästi jylhimmät bärtsit. Tien läheltä löytyi tuulelta ja katseilta kohtuullisesti suojassa oleva piilo – liukkailla kallioilla kiipeily ei ole enää ihan ongelmatonta, etenkin kun lumen alla saattaa olla kivenkoloja ym.
Pipo pääsi tositoimiin.
Ruokapuolesta ei ole juuri uutta kerrottavaa, joten sikäli tämä postaus on aika rajatapaus-gourmet. Alkuruuaksi simppelisti Lämmin kuppi -parsakeitto ja pääruuaksi halloumin kärvennystä patonginsiivujen päälle. Lisukkeeksi tuttuun tapaan luumutomaatteja ja kahta eri sorttia oliiveja, kun cocktail-kurkut olivat päässeet näemmä taloudesta loppumaan. Jälkiruuaksi vielä lämmittävää glögiä, joka tulikin todella tarpeeseen, sillä reilun tunnin istuminen tällä kelillä alkoi vetää retkeilijät kohmeeseen.
Pakkasen läsnäolon huomasi muutenkin kouriintuntuvasti siitä, kuinka juomat alkoivat jäätyä ja paistelussa/keittelyssä tuntui kestävän iän kaiken. Tällä kelillä kannattaa pitää kaasupatruuna lämpimänä ennen käyttöä vaikka takin sisällä eikä laittaa sitä lumeen ja tuuleen hyytymään. Letkun suoruudella tuntuu olevan kesää enemmän merkitystä, sillä kaikki mutkat hankaloittavat palamista selvästi. Muuten hyvä ja edullinen Tarmo alkoi olla jo selvästi mukavuusalueensa rajoilla, ja jälkiruokaa kohti liekki kääntyi kituliaaksi. Torstaina värkkäämäni patruunapipo auttoi tilannetta jonkin verran, mutta ei sekään ihmeisiin veny.
Talvi ei ole Trangian ystävä, koska pakkasessa kivellä nököttävä kaasupullo kylmenee ja alkaa käyttäytyä huonosti: virtaus heikkenee, liekki lepattaa ja venttiili toimii vähän sinne päin. Patruunaa voi lämmitellä käsin tai nostaa sitä jollain maasta, mutta kumpikaan jekku ei varsinaista ongelmaa ratkaise. Lämpimänä pitämiseen myydään jopa erityisiä tuotteitaan; Trangialla on verkkokaupassaan kallis huopapussi, jota ei kuitenkaan tunnu Suomen kaupoista saavan. Toisen valmistajan edullisempi pipo taas ei suojannut pohjaa lainkaan.
Ihan itte tein.
DIY-henkisellä ei saa mennä sormi suuhun rättikässän äärellä, joten kävin noutamassa Sinellistä ison arkin akryylistä askarteluhuopaa ja päätin tehdä pussukan omin voimin. Seitsemän sentin levyisestä suikaleesta tuli reuna ja patruunan pohjaa hiukan suuremmasta kiekosta pohja. Pikaliima tuntui purevan hyvin huopaan, mutta kestävyyden nimissä harsin saumat läpi myös harvoilla pistoilla. Prototyypistä (kuvassa) tuli jo täysin käyttökelpoinen, jos kenties asteen tiukka, ja toisesta iteraatiosta sitäkin asiallisempi. Patruunat ovat standardikokoisia, eli saman suojan pitäisi toimia yhtä hyvin muidenkin valmistajien kaasujen kanssa.
Käytännön testaaminen tapahtunee tämän viikon sunnuntaina. Maassa on lunta jo kohtuullisesti, joten pitää katsoa, vettyykö akryylihuopa pahasti. Ylipäänsä on ihan mielenkiintoista todeta, onko pussukasta mitään todellista hyötyä. Halpa Tarmo ei missään tapauksessa veny alle -10° lämpötiloihin, minkä vuoksi kaivoin kuvetta ja kävin noutamassa Partioaitasta patruunan verran Primuksen kahdentoista euron talvikaasua, jonka pitäisi toimia jopa -20° asti, kunhan pulloa ei säilytä ennen käyttöä kylmässä. Hinta alkaa olla jo turhan tämäkkä, joten spriipolttimen hankinta on käynyt välillä mielessä – spriin pitäisi jaksaa paremmin pakkasella.
Taistelin eilen FS-UAE:n kanssa useamman tunnin, kun yritin saada ADF-levynkuvalle kirjoitettua ja poistettua tiedostoja. Kyllähän ne sinne menivät ja näkyivät UAE:n buutin jälkeen, mutta toiselle koneelle kopsattu ADF olikin aina alkuperäisessä asussaan. Ensimmäinen moka oli ihan omani: levytiedostolla ei ollut kirjoitusoikeuksia – olisi siitäkin ehkä joku varoitus voinut tulla, mutta olkoon. Toinen probleemi olikin sitten huomattavasti mystisempi, kun levynkuva toimi yhdellä tiedostonimellä, mutta nimen muuttuessa palautui taas alkuperäiseen muotoonsa.
Syyllinen tähän oli lopulta se, että oletuksena FS-UAE ei modifioi alkuperäistä ADF:ää, vaan tekee overlayn (Linuxissa paikassa Documents/FS-UAE/Save States), johon muutokset tallentuvat. Holhoava päätös, jonka tarkoituksena lienee lähinnä suojella sähläreitä korppujensa tuhoamiselta. Jokseenkin huonosti dokumentoitu ratkaisu löytyi onneksi googlaamalla. Paikkaan .config/fs-uae/fs-uae.conf seuraava rimpsu ja johan soi:
[config]
writable_floppy_images=1
FS-UAE and Writing to ADF images
A short summary of the above in English. If you can’t modify ADF images in FS-UAE, first check if the file is write protected. If that’s not the issue, the problem has most likely to do with the overlay system that is meant to protect the original ADFs. To make FS-UAE write to the actual file so that the result can be used on another machine too, copypaste the above setting to .config/fs-uae/fs-uae.conf.
Pimeän välttelemiseksi Mettä-gourmet suuntasi tällä kerralla lounaalle, oikein toisen kunnan alueelle. Kohteena oli länsimetron varrella sopivasti Matinkylässä sijaitseva Tiistilän pirunpelto. Metroasemalta kävelyä ei ole kuin muutama sata metriä, mutta lisämetrejä kertyi runsaasti, kun huomasin jättäneeni Trangiani metroon. Pääteasemalta palaavien metrojen kyttäämistä, soitto löytötavarapalveluun sekä HSL:lle, ja lopulta tilanne ratkesi onnellisesti, kun sain pöntön noudettua Kivenlahdesta vartijalta. Sitten uutta yritystä putkeen.
Mesta on yllättävän komea ja suojaisa, vaikka kerrostaloja on neljällä puolella.
Ruokalajiksi oli valittu kasvisburgeri, joka osoittautui odotetusti varmaksi valinnaksi. Sämpylän sisään sullottiin Hälsans kökin burger-pihvi, paistettuja sipulirenkaita, cheddar-viipale, salaatinlehti ja ketsuppia. Hyvä tästä tuli, kunhan vaan pihvit malttoi kärventää kunnolla kypsiksi (10+ minuuttia). Sämpylään sai samoin Trangian pannulla lämpöä ja rapeutta, vaikka äkäinen liekki helposti polttikin reunat. Täytteiksi olisi voinut valita monenlaista muutakin herkkukurkuista tomaatteihin ja kananmunasta majoneesiin, mutta tällä kertaa mentiin hieman pelkistetyllä reseptillä helppouden nimissä – siivutin jopa sipulirenkaat jo kotosalla.
Valmis purkeri. Kuva: Antti.
Myös tällä kertaa oli käytössä kaksi Trangiaa, jotta aineet saatiin lämpimiksi samaan aikaan. Toisella pannulla paistuivat pihvit, ja toisella ensin sipulirenkaat ja sitten sämpylät. Yhdelle tehdessä yksikin keitin riittäisi, mutta tämä oli taas tarpeen, koska syöjiä oli kaksi. Pienempi burgerisämpylä olisi tarkoitukseen kätevämpi, koska täyskokoisilla puolikkailla oli vaikeuksia mahtua isommankin Trangian pannulle samaan aikaan. Aikaavievin vaihe oli pihvien paistelu, joten kahdessa erässä tekemiseen sekosi reilu puolen tuntia. Seuraavaan kokeiluun ei ole nyt juuri ideoita – saattaa olla, että tältä syksyltä ympyrä sulkeutuu ja vuorossa on jälleen hotpot.
Tulipa opinnäytteiden kanssa vastaan tilanne, että piti saada tavallinen pdf-tiedosto käännettyä pdf/a-standardin mukaiseksi arkistointia varten. Googlausrallin perusteella OCRmyPDF on tässäkin käytössä ystävä – aiemmin olen käyttänyt sitä pelkkään kirjaskannien OCR:ään. Jotakuinkin näin:
Jos mukaan täytyy uittaa metadataa, niin niitä saa mukaan seuraavasti: –author “Herra 47”. Muut tunnetut tägit ovat –subject, –title ja –keywords. Tässä vaiheessa kannattanee tehdä jo erillinen skriptitiedosto, koska koko sotku voi olla kohtuuttoman pitkä komentoriville. Näin helpostiko se kävi?
No eipä tietenkään. Verkossa oleva PDF/A-validaattori valittaa, että päivämäärä on väärässä formaatissa. Pikavilkaisulla en keksi, että miksi, mutta ilmeisesti pikepdf:ssä on aiheeseen liittyvä bugi, joka on vasta hiljattain korjattu. Koneeni paketinhallinnasta tulee liian vanha versio, joten eipä onnistu ilman erillistä työkalua. Kaikenlaisia sekavia skriptejä löytyi asian korjaamiseksi, mikä tuntui taas mutkistavan asiaa. Onneksi vastaan tuli myös simppeli metadataeditori Paper Clip, jolla päivämäärän sai tehtyä uusiksi, ja sitten meni jo validointikin läpi.
Kylmää ja pimeää ainakin toistaiseksi uhmaten jatkaa kahdenteentoista osaan edennyt Mettä-gourmet. Viimeisin paikallismatka suuntautui Kätilöopistonmäelle, joka sijaitsee jo lakkautetun naistensairaalan vieressä. Kättärillä on tullut käytyä pariin kertaan syntymässä, joten paikkaan kytkeytyy samalla merkittäviä muistoja. Myös metsätien toisella puolella koillisessa on käyttökelpoisia, vähemmän liikennöityjä kallioita kokkailuun. Kesällä ohi kulki paljon ulkoilijoita, mutta marraskuun keleillä iltamyöhään ei nähty kuin yksi.
Mykyt ja riisi.
Teemana oli tällä erää geneerisesti “Aasia”: alkuruokana Tokyokanin pikkupusseista misokeittoa ja pääruuaksi kasvistäytteisiä mykyjä sekä riisiä. Misokeitto oli helppo ja maistuva – ainoa tarvittava suorite oli veden keittäminen ja jauhojen sekoittelu retkimukiin. Tavallista riisiä ei olekaan ennen tullut tehtyä Trangialla, joten pientä pohjaan jämähdystä nähtiin, eikä mukaan huomattu ottaa suolaa keitinveden maustamiseksi. Menihän se näinkin. Mykyjä voisi höyryttää tai keittää, mutta näissä olosuhteissa paistaminen oli helpoin vaihtoehto, jolla sai pakasteisiin samalla rapean pinnan. Teeman täydensivät itämaiset ölkyt Cass ja Singha. Näissä lämpötiloissa ei tarvitse enää kuskata kylmälaukkua mukana.
Uutuutena käytössä oli samaan aikaan kaksi Trangiaa (ks. kuva), jotta riisi ja mykyt saatiin kypsennettyä samaan aikaan. Tuonnemmaksi on suunnitteilla burgerien yrittely, joka samoin hyötynee kahdesta retkikeittimestä. Kallioilla oli viiden jälkeen jo varsin pimeää, mutta mukaan otetut kolme valaisinta riittivät mainiosti: retkivalaisin ja työvalo eri puolille yleisvalaisuun varjojen pehmentämiseksi, ja lopullinen silaus tehokkaalla spottimaisella polkupyörän lampulla, jonka sai niin ikään kiinnitettyä puunoksaan. Pimeys ei siis ole lainkaan niin paha ongelma kuin pelkäsin, mutta kylmyys on todellinen ja edelleen kasvava haaste paikallaan jäkittäessä.
Tänä vuonna partyjä tuntuu olleen poikkeuksellisen paljon, mikä ei ole edes pelkkää kuvitelmaa, kun samalle vuodelle sattuivat sekä Altit että melkein heti perään Zoot. Vielä välissä Fitin 33-vuotisjuhla, niin on tässä saanut harrastaa. Kuten myös viime kerralla, Zoo järjestettiin vanhalla Oriveden opistolla, mikä takasi riittävät majoitustilat ja muutkin puitteet – Viialan seurahuone riitti pienemmälle porukalle joten kuten, mutta tänä vuonna kävijämäärä lähenteli kolmeasataa, joten vaihto on ihan perusteltu. Ulkomaisia vieraita oli paikalla varmaan enemmän kuin koskaan, mikä kertoo partyn asettumisesta ja kasvaneesta näkyvyydestä.
Partybussissa Orivettä kohti yrittelemässä. Kuva(ssa myös): Terppa.
Partybussin piti lähteä Helsingistä kello 15:30 Kiasman edestä, mutta ties minkä kömmähdyksen takia lähtö viivästyi melkein kaksi tuntia. Kiasman katoksen alla värjöttely räntä- ja vesisateessa ei ollut tapahtumahetkellä järin hauskaa, tosin jälkeenpäin voi sentään jo humoristisemmin todeta, että satuinpa kerrankin olemaan paikalla yhden skenetarinan syntyessä. Lisää käänteitä matkaan saatiin vielä rengasrikon muodossa, ja bussinvaihdon jälkeen perille päästiin vasta varsin myöhään. Takaisin päin sama ajelu kesti vain kolme tuntia, mikä tuntui suorastaan nopealta.
Tuntemattoman PETSCII-taiteilijan näkemys asiasta.
Paikalla oli aika lailla tuttua ohjelmaa ja sisältöä: näyttely, pari arcade-kabinettia, myyntipöytiä, haastatteluja ja tietysti kompoja. Itse en tällä erää työryytymyksen ja -kiireiden takia saanut edes petskaria aikaiseksi kilpaan; osallistuin sentään ohjelmaan vetämällä “Thou Shall Code” -paneelin, joka käsitteli kuusnelosohjelmointia (kun nyt kerran kysyivät). En ole näissä paneeleissa oikein koskaan kotonani, vaikka ei tuo ihan plörinäksi onneksi mennyt. PETSCII-edikka oli edelleen suosittu työkalu niin lasten Zoo Kids -kompossa kuin varsinaisessakin – kenties pientä markkinaosuuden menetystä kilpaileville, helpommin asennettaville ja lähestyttäville tuotteille oli havaittavissa. Javan ongelmille en oikein mahda mitään, mutta jokunen ilmeisin päivitys pitäisi kyllä tehdä ennen pitkää, kun vaan aika ja motivaatio taas kohtaisivat.
MSX-mies haastattaa nepaäijiä.
Takavuosina Zoon skenekompot olivat pieniä ja vaatimattomia, joten tämänvuotinen buumi tuli hivenen yllätyksenä. Organizerit olivat epäilemättä helisemässä lukumäärien kanssa, eikä tutuilta viivästyksiltä täysin vältytty tänäkään vuonna. Nepademot tuppaavat luonnostaan kestämään kauan, mikä johti lopulta siihen, että kyseinen kompo loppui vasta kolmen jälkeen aamuyöllä. Moiset nukkumaanmenoajat eivät keski-ikäiselle enää oikein sovi, joten tänään sunnuntaina olo on ollut varsin vetämätön. Ymmärrän toki pointin, että tekeleitä näytetään kattavasti, mutta musadiskien kohdalla ei kenties ollut tarpeellista soittaa minuutin näytettä aivan joka kappaleesta. Artline voitti demokompon oikeutetusti suuritöisellä design-produllaan.
Ensimmäistä kertaa käydessäni Zoolla, 1998 Tampereen teknillisen korkeakoulun pommisuojassa, tapahtuma oli varsin sisäänlämpiävä: nepatyypit pyörivät omissa nurkissaan eivätkä juuri sekoittuneet muuhun porukkaan. Viimeksi eli 2022 oli puolestaan huomattavasti avoimempi tunnelma, kun paikalle oli tullut melko paljon geneerisiä suomiskenereitä. Tänä vuonna vuorovesi oli kääntynyt toiseen suuntaan, ja party oli taas enemmän nepajengin oma juttu. Huomasin myös omalla kohdallani, etten tuntenut yhtä paljon porukkaa kuin kaksi vuotta sitten. Tämä muutos voi toki olla yksittäisen vuoden silkka sattuma – eikä kaikkien mielestä edes huono asia.
Koko Star Trek: The Next Generation (1987–1994) meni juuri läpi. Tahti oli aika kova: kahta tai jopa kolmea jaksoa illassa, mutta onhan noita melkein kaksisataa, joten aikaa siihen kului. Katselin sarjaa jonkun verran jo aikanaan hajanaisesti, joten jokunen jakso oli sentään entuudestaan tuttu. Netflix näyttää olevan tällä hetkellä trekkien selvästi paras ystävä suoratoistopalveluista, sillä TNG:n lisäksi siellä on TOS, Deep Space 9, Enterprise, Voyager ja vielä päälle joitakin elokuvia – tuorein tulokas, Picard, on puolestaan Primellä. Star Trekeistä on kirjoitettu niin paljon, että seuraavassa lähinnä sekalaisia omia ajatuksiani maratonin jäljiltä.
Data ihmisyyden erästä aspektia kartoittamassa (S1 E2).
Seitsemän kauden aikana nähtiin monenmoista: käänteitä ja tyylillisiä kokeiluja, joskus paremmin ja toisinaan heikommin onnistuneita. Ensimmäinen kausi meni harjoitellessa, kun hahmoille yritettiin rakentaa persoonat, joten vasta toisella kaudella alettiin päästä vauhtiin. Dream team eli Picard–Riker–Troi–Crusher–La Forge–Data–Worf ei ollut alusta asti mukana – tohtorin tilalla oli hetken kuiva Pulaski ja Tasha Yar oli tärkeä hahmo ensi metreillä – mutta kolmannella kaudella tapahtumat alkoivat pyöriä kiinteästi ydinjoukon ympärillä. Loppupään jaksot menivät puolestaan joskus aika erikoisiksi, kun niissä tavoiteltiin esimerkiksi kauhuleffojen tyyliä.
Alkuperäisessä Trekissä oli jatkuvasti sutinaa upseerien ja matkalla vastaan tulleiden alienineitojen kanssa; federaation johtavat tutkimusmatkailijat rupesivat uuteen sivilisaatioon törmättyään yleensä ensi töikseen pokaamaan ihastuttavaa prinsessaa tai muuta vastaavaa. TNG:ssä riitti romantiikkaa niin ikään, jos nyt ei aivan yhtä kaavamaisesti. Riker oli pitkään hieman limainen naistenmies, jota siivottiin sarjan loppua kohti, kenties yleisen asenneilmapiirin muuttuessa. Seikkailuja oli kyllä kaikilla muillakin, jopa tunteisiin kykenemättömällä Datalla ja karskilla Worfilla. Riker–Troi- ja Picard–Crusher-kuvioita eläteltiin pitkään, vaikkei niiden kanssa päästy puusta pitkään ennen kuin sarja yllättäen lopahti.
Eih, sieltä se Q taas tuli (S3 E13).
Jotkin sivuhahmot olivat hekin näytillä toistuvasti, kuten alkupään kausissa paljon nähty innokas neropatti Wesley Crusher, joka kirjoitettiin sarjasta ulos hieman tökerösti. Rasittava, ylimielinen Q tuotiin mukaan silloin tällöin dissaamaan ihmisyyttä ja tekemään ihmetemppuja, joita toki mahdollisti myös holokansi. Deanna Troin dramaattinen äiti rakensi monessa mielessä siltaa TOS:n suuntaan, sillä olihan Majel Barrett muun muassa Gene Roddenberryn vaimo ja esiintyi jo alkuperäisessä sarjassa.
Koko sarjan sydän oli itselleni joka tapauksessa Data, jonka ikuinen ihmisyyden etsiminen tarjosi monenlaista miettimisen aihetta. Spockin moderni vastine, monille inhimillisille heikkouksille immuuni Data pelasti Enterprisen lukemattomia kertoja, mutta saiko hän siitä kiitosta ja arvostusta? Ei suinkaan, vaan tärkeitä lisätietoja tilanteesta tarjonnut komentajakapteeni keskeytettiin toistuvasti: “That would be enough, Mr. Data.” Datan sosiaalinen kömpelyys ja toisinaan odottamaton nokkeluus vastasivat myös TNG:n onnistuneimmista huumorikohtauksista.
Holokansi fasilitoi villissä lännessä pyörähtämisen helposti (S6 E8).
Jo TOS käsitteli avaruusdraaman keinoin kaikenlaisia yleisinhimillisiä aiheita, ja samalla linjalla jatkoi vielä vahvemmin TNG, jossa kokonaiset jaksot pyörivät usein tietyn teeman ympärillä. Pariinsataan jaksoon mahtui niin terrorismin, uskollisuuden, vanhemmuuden kuin rasisminkin käsittelyä – monia niistä jopa useampaan kertaan. Kuten TOS:ssa, jotkin aiheet oli selvästi varattu tietyille päähahmoille: Worfille kunnia, Troille tunteiden kirjo, Picardille johtajuus, Datalle rationalismi ja niin edelleen.
Skifi on skifiä, eikä Star Trek edes yritä olla realistinen kuvaus tulevaisuuden tähtimatkustamisesta, joten epäloogisuuksista ei ole periaatteessa lupa valittaa. Silti jotkin kliseet olivat liian ilmeisiä, että niitä voisi täysin ohittaa (näitä on toki listattu tarkemmin muualla). Planeettojen yleensä täydellinen monokulttuuri on eräs klassikko, samoin kuin englannin kielen laaja ymmärrys ympäri galaksia. Kaukaisimmatkin alienirodut näyttävät ihmisiltä, jollei niillä sitten satu olemaan hieman erilaisia kyhmyjä otsassaan. Vaikka federaatiolla luulisi olevan tuohon aikaan jo kovaa tekkiä, niin melkein joka jaksossa sensorit tuntuivat lähes turhilta, kun niillä ei kyetty mittaamaan mitään. Vielä on pakko ihmetellä keskustietokoneen surkeaa tietoturvaa, sillä sen haltuunotto ja lukitseminen tuntui onnistuvan leikiten tämän tästä.
Seuraavaksi on tarkoitus kokeilla, olisiko DS9 vastaavalla tavalla viihdyttävä jatko universumille. Avaruusasema on tapahtumapaikkana hankalampi, kun jumitetaan jatkuvasti samoilla mestoilla, eikä alku ole vielä vaikuttanut hirveän lupaavalta. Kuvanlaatukin on yllättävän heikko: asian suorastaan huomaa katsellessa. Enterprise olisi vielä seuraava, mutta katsotaanpa, päästäänkö sinne asti koskaan.
