MSX-koppuloinnin jälkimainingeissa muistin taas kuvaputkimonitorin autuuden ja ehkä jossain määrin myös sen kirot. Näytönohjaimet eivät ole enää aikoihin tukeneet 80-luvun videomonitoreille sopivia liitäntöjä: itselläni uusimpia sopivia laitteita ovat Raspberry Pi 2 ja C2D Mac Mini. Vanhoja pelejä ja DVD-reson leffoja on mukava katsella kuvaputken pehmeydellä, joten mistä ratkaisu?
Pulikka itse
Tilasin hyvin vaatimattomin odotuksin “HDMI-RCA AV-muuntimen” hintaan 15 euroa + postit. Näin halvan kiinakamiksen kanssa ei ole hirveän suuri menetys, vaikka se ei edes toimisi, ja saattaahan toisinaan tulla jopa positiivinen yllätys. Samannäköisiä kikkareita myydään monessa eri paikassa; pelkkiin kuoriin ei paljon kannata luottaa, sillä sisukset voivat tunnetusti olla jotain ihan muutakin. Kalikka kiinni ja … kuvaa ei näy. Jostain ihmeen syystä piti kytkeä myös äänikaapeli, mikä liittynee hajoamisen partaalla olevaan videomonsuuni eikä itse konvertteriin. Kannattaa muistaa kytkeä myös mokkulan tarvitsema USB mini -virtajohto, joka seuraa onneksi mukana paketissa.
Cinnamonin näyttöasetuksilla on oma käsityksensä sallituista tarkkuuksista, kun taas Xrandr näyttää kattavamman listan, jossa on mukana myös esimerkiksi 640×480. Ikäväkseni totesin, että 4:3-resot on kaikki jostain syystä pakotettu 60 hertsiin, kun taas osa 16:9-moodeista sallii myös hyödyllisen 50 hertsin asetuksen. Erittäin positiivisena puolena pulikka synkronoi ulostulonsa oikeasti näyttöön, joten pehmeät vieritykset eivät repeile kummallakaan hertsimäärällä – ainakaan Cinnamonilla ja Intelin näytönohjaimella.
Return to Composite Island
50 hertsin 4:3-tarkkuuksien puuttuminen ei toki ole mikään kuolemanvakava puute, ja toiveikkaasti oletin, että ehkäpä sopivan moodin saisi kyhättyä ajan kanssa itsekin. Sitten vilkaisin Xrandrin luetteloa vielä kerran ja *otsaläps*: siellähän on ihan valmiina PAL-tarkkuus 720×576 oikealla taajuudella. Cinnamon ei sitä jostain syystä halunnut näyttää, mutta komentoriviltä lähti (xrandr -s 720×576). VICE skrollasi melkein koko ajan pehmeästi, vaikka pieni nykäisy silloin tällöin näkyikin johtuen siitä, ettei C-64:n taajuus ole ihan tarkalleen 50 Hz. ScummVM:n avulla ajettu Manki oli niin aidonnäköinen kuin toivoa voi, etenkin kun huomasi ensin laittaa kuvasuhteen skaalauksen päälle. Historia ja nykyaika löivät toverillisesti kättä, kun käyntiin lähti kuvassa näkyvä Return to Monkey Island.
Pitkän linjan toimivuudesta ei näin nopealla testailulla voi paljon sanoa; eihän tällainen muovinen kiinatötterö välttämättä vuosikymmeniä palvele. Ääniä en testannut mitenkään kattavasti, mutta kyllähän niitä tuolta törähti ja ne voi muutenkin vetää eri kautta vaikka mihin hifisettiin. Videomoodien kanssa saa hieman varautua säätämään ainakin Linuxissa – ei mitään käsitystä, mitä jokin muu käyttöjärjestelmä ilmoittaa tarkkuuksiksi. Konvertteripurkkien lägiä on siellä täällä moitittu, ja voihan sitä tässäkin olla, tosin täysin epätieteelliseltä fiilispohjalta ainakaan hiiren pointteri ei tunnu havaittavasti hidastelevan. Kaikkiaan HDMI-RCA AV-muunnin on joka tapauksessa helposti hintansa väärti retrohenkiselle säätäjälle.
edit: eipä tuo näytä usbijohtoa edes välttämättä tarvitsevan. Riippunee siitä, antaako HDMI tarpeeksi onkaa.
Nyt, kun retkikeittely ei välttämättä tarkoita enää kokonaisen Trangian raahaamista, halusin pikkusetistä vielä hieman itsenäisemmän. Kahvan penkominen Trangiasta mukaan ei ole sinänsä mikään iso homma, mutta yksi kaunis kerta se saattaa unohtua. Ja tokihan pikku käsityöprojektille on aina muutenkin tilausta, oli se sitten hyödyllinen tai ei.
Viritelmä auki
Nurkissa ei ole juuri ylimääräisiä puupöllejä, mikä aiheutti heti haasteita materiaalin suhteen. Mäntyä olisi helppo työstää, mutta höttöinen puulaatu ei välttämättä kestä parin kilon vesikattilallisen tuottamaa vääntöä. Yhtenä parametrina oli se, että työkalupakista löytyi tasan yhdenlaisia pikkusaranoita, jotka olivat melko leveitä. Halusin kahvasta lisäksi kohtuullisen pienen tilanviennin minimoimiseksi. Sopiva kalikka löytyi muksujen lelulaatikosta – materiaaliksi veikkaisin kotimaisuuden ja kovuuden perusteella koivua, jonka veistely on aika vaivalloista, vaikka kestävyys toki on samalla plussa.
Kahva käyttöpaikalla
Höyläpenkistä olisi ollut melkoinen apu työstäessä, vaan kun sellaista ei ole (eikä muutenkaan kunnon puutyökaluja), piti jälleen kerran improvisoida. L-kappaleen ja lukon sain erilleen sahaamalla ja sitten puukolla halkaisemalla, minkä jälkeen oli vuorossa runsaasti vuolupuukolla näverrystä ja hiekkapaperilla hiomista. Saranaa varten löytyi ruuvilaatikosta muutama riittävä ristipääruuvi, ja hienoutena päätin oikein upottaa saranan, mistä seurasi jälleen runsaasti lisävaivaa. Lopuksi vielä lakkaa päälle suojaksi. Lopputulos on hieman nysä: varresta saa kiinni peukalolla ja kahdella muulla sormella, minkä pitäisi juuri ja juuri riittää. Täyttä 1,75 litran vesikattilaa sai käsiteltyä kotioloissa kohtuudella, mutta todellinen toimivuus selviää toki vasta käytännössä.
edit: Yläosan on turha olla noin paksu, joten lohkaisin siitä kohtuullisen siivun pois. Otekin parani hieman sitä myötä. Lisäksi näversin turvafeetsuna lukkoon etusormelle kolon, joka toivottavasti pitää näpit pois kuumasta kattilan kyljestä.
Talvi teki paluun ainakin muutamaksi päiväksi, joten taas tarjoutui tilaisuus testata laitteita ja pöperöitä asteen ankarammissa olosuhteissa, sikäli kun -7° kovin ankara on. Heitin vaihteeksi ihan omatoimisesti nopean lounaskeikan läheiselle Kellomäelle päästäkseni testaamaan uutta pikku retkikeitintä. Näillä keleillä mukaan on hyvä ottaa myös “lohifile” eli XXL:n uudelleenkäytettävä kädenlämmitin. Kuusi euroa pulittamalla niitä saa peräti kaksi, joten hinta on kohdallaan. Kun punaisessa lötkössä pussissa olevaa kolikkoa hieroo, sisältö kiteytyy ja lämpenee. Alkutilaansa kädenlämmitin palautuu keittämällä.
Äläkä sitten kaadu. Talvitestissä myös Jetboilin yleiskaasu.
Päivän mielenkiintoisin kokeilu oli uuden retkikeittimen (360 Furno Stove) testaaminen tositilanteessa. Kyseessä on tyypillinen kaasupatruunan päälle ruuvattava poltin, joka taittuu käytön jälkeen olemattoman pieneksi ja sujahtaa suojarasiaansa. Toki mukana piti kuskata myös kattila kahvoineen ja sytytin. Vaihdoin Trangian kattilan kalliimpaan ja painavampaan duossal-malliin, jossa sisäpinta on terästä, joten vanha alumiinikippo oli vallan joutilas kaikenlaisiin testeihin. Kyllähän tuolla vesi kiehui – kenties en silti mitään kovin kunnianhimoista ryhtyisi yrittelemään. Tehoa on nimellisti paljon, jopa 3500 wattia, vaikka se sitten onkin varsin pistemäistä, eikä pikku tuulisuojasta ole suurelti hyötyä. Trangiaan verrattuna 360 on keikku ja vähemmän monikäyttöinen, mutta toki pieni, kevyt ja nopea laittaa käyttökuntoon.
Pussiruokaa ruokapussista.
Tämäkään lounas ei oikein täytä gourmetin kriteerejä: Scandinavian Outdoorin alennusmyynnistä mukaan tarttui pussiruoka chili sin carne reilulla vitosella. Eipä tämä mitään erityisen halpaa ole, mutta hyvänä puolena annos oli sentään maultaan ihan kohtuullinen ja riittävän suuri. Näin ituhippinä olen jo saanut huomata, että useimmissa retkimuonissa on lihaa, joten on mukava nähdä myös tällaisia vaihtoehtoja. Valmistaminen oli yksinkertaista, sillä pussiin lorotettiin neljä desiä kiehuvaa vettä, sekoitettiin, annettiin asettua 15 minuuttia (laitoin reppuun tuulen- ja pakkasensuojaan) ja sekoitettiin vielä kerran. Mössön voi syödä suoraan pussista, joten lautasta ei tarvitse kuskata mukana, vaan sporkki tai muu vastaava aterin riittää.
Muuton alta täytyy heittää menemään turhia rytkyjä, leluja, kirjoja ja sen sellaista. Tämä on samalla oikein sopiva hetki tehdä tietokonekokoelmalle vähintään pienimuotoinen järkeistys. MSX-koneita oli kertynyt oikein erityisen paljon nurkkiin, joten niistä oli luonteva aloittaa. Säilytän toki nostalgiset laitteet ja harvinaisuudet, mutta esimerkiksi MSX ykkösiä en tarvi oikeasti kuin pari: SVI-728 on ensimmäinen mäsäksäni ja Canon V-20 se luotettava työjuhta, jossa on kaksi moduuliporttia. Al-alamiah Sakhr AX-170:n jätin kokoelmaan ihan kuriositeettina.
Voi näitä protkaleita. Philips VG-8020.
Myyntiin lähtivät ja jo kaupaksi kävivät Sonyn HB-F1XDJ (MSX2+), Panasonic FS-A1 (MSX2), Yashica YC-64, Toshiba HX-10 sekä Sony HB-75P. Philips VG-8020:n (kuvassa) ostaja feidasi, joten siitä pitää vielä saada jotenkin ero. Aikanaan hankin varmuuden vuoksi kaikista tarpeellisista ja aika usein myös tarpeettomista moduuleista tuplat siksi, että ne niin usein katosivat nopeasti markkinoilta. MegaFlashROM on kaikkein tärkein ja kaikki muu sitten enemmän tai vähemmän keräilyroinaa, jota ei tule juuri käytettyä. Niinpä moduulivalikoimasta siirtyivät parempiin koteihin FM Blaster, Toshiban MSX-Audio, FM-PAQ, PowerGraph V9990, Nowind, 512k mapperi, Softcard-adapteri (mitähän ne edes on?) sekä ylimääräiset Konamin pelit. Olisi näistä kovempi kauppamies saanut varmaan ihan rahaakin, erityisesti Konameista, mutta itselleni tärkeämpää oli reilu kaupanteko ja se, että kamppeet menevät käyttöön.
Tuntipalkoille ei tässä hommassa muutenkaan päässyt, sillä koneiden esiin kaivelu, sopivien piuhojen sekä muuntajien etsiminen, toimivuuden testaaminen ja tarvittaessa huolto haukkasivat monta hikistä tuntia. MSX:t ovat yleensä onneksi japanilaisen kestäviä, joten ne eivät ihan itsekseen tuppaa lahoamaan. Moduuliportti oli hapettunut useimmista koneista ja Philipsistä myös näppäimistön kosketuspinnat, joiden siivoaminen vei helposti tunnin (vinkki: näppäimistön ruuveja avatessa napit alaspäin, koska muuten pikku jouset ovat pitkin lattiaa). Hullun hommaa, mutta kummallisella tavalla tässä luopumisessa oli jopa oma nautintonsa.
Vuoden ensimmäinen party oli sopivasti Helsingissä järjestetty Payback. Kävin kymmenen vuotta sitten viimeisillä vanhan koulun Paybackeilla, ja tapahtuma jäi mieleen kotoisuudestaan sekä poikkeuksellisen hienoista puitteistaan. Sarjan huipennuksena nähtiin silloin jopa ilotulitus. Tällä erää mentiin huomattavasti pienimutoisemmin, sillä tapahtuma kesti vain yhden illan. Ravintolalaiva Wäiski oli itselleni uusi tuttavuus ja tavallista baaria kiinnostavampi kohde, vaikka tiloja olikin käytössä aika rajoitetusti. Kävijämäärä oli rajoitettu sataan ja, kuten aiempina vuosina, nimilista täyttyi nopeasti.
Näinkin ammattimaiset nimitägit.
Partyä voisi parhaiten luonnehtia meluisaksi. Matala tila kovine kattoineen ja seinineen oli akustisesti brutaali, joten keskusteluista tuli väistämättä huutamista. Ääni meinasi välillä pettää ja korvissa soi, kun hetkeksi poistui hiljaisempaan tilaan. Kompojen aikana pienikin puheensorina peitti produjen musiikista puolet, joten mitenkään ihanteellinen paikka partyille Wäiski ei sikäli ollut. Ulkona kävi kova tuuli, mutta en huomannut laivan sen kummemmin keikkuvan, koska satamassa aallot jäivät pieniksi. Janoisia palveli kätevästi baari, jonka hinnat tosin olivat hieman siellä kalliin puolella.
Kerrankin muistin ottaa valokuvia (ohhoh). Demokompo meneillään.
Tapahtuman tekevät viime kädessä silti vierailijat eivätkä puitteet. Paikan päälle oli vääntäytynyt suomiskenen vakionaamoja nepatyypeistä PC-skenereihin, osa PK-seudun ulkopuolelta asti, ja taisi paikalla olla jopa pari ulkkariakin. Lyhyen pikkupartyn kompoilta ei paljon voi odottaa ja aika vaatimattomiksi ne sitten myös jäivät: entryjä oli kolmessa sarjassa yhteensä yhdeksän, joten kaikki osallistujat pääsivät mitalisijoille (ja mitalit jaettiin ihan oikeasti). Itselläni ei ollut sen enempää aikaa kuin energiaakaan yritellä mitään, joten monen vuoden lametus sen kuin jatkuu.
Kalliolla mulkkaaminen, sormeensa veistäminen tai itsensä polttaminen Trangiassa ovat ihan realistisia skenaarioita lähimatkailijalle. Toistaiseksi mukana on kulkenut lähinnä yksittäinen laastari, joka ei tilanteen sattuessa paljon lämmitä. Siispä etsintään ensiapulaukku, joita löytyy kiitettävän monenlaisia – vaan miksi niiden pitää olla noin suuria ja paksuja? Repussa ei ole oikein tilaa kanniskella maitopurkin kokoista settiä, vaikka niissä sitten kaikki mahdollinen olisikin. Myös näppärän pieniä laukkuja löytyi, mutta niitä tunnutaan myyvän vain liikelahjoiksi sadan kappaleen erissä. Voisiko taas tehdä itse?
Pussukka auki. Kiinnitys on tarralla, kuten kuvasta näkyy.
Itse kokoamisessa ei välttämättä ole paljon järkeä, kun valmiiden ea-laukkujen sisällöt ovat asiantuntijan valitsemia ja hinta on saatu sarjatuotannolla alas. Tässä projektissa ei kuitenkaan menty järki vaan inspiraatio edellä, joten googlailin erilaisia listoja ja vertailin valmiita ratkaisuja. Lopulta hankin seuraavat, hyvin minimalistiset tarvikkeet:
1 iso laastari, 2 keskikokoista ja 2 pientä
Rulla sideharsoa
2 hakaneulaa kiinnitykseen
Kirurgista teippiä – tämä ei mahtunut minigrip-pussiin ennen teipin lyhentämistä
Särkylääkettä – ibuprofeenia, koska parasetamoli ei sovi alkoholin kanssa
Vaseliinia palovammoihin ja rohtumiin
2 haavapyyhettä
Vaseliini oli vaikeimpia tapauksia, sillä pieninkin taloudesta löytynyt purkki oli liian suuri. Ratkaisuna oli tehdä kotitekoisia “ampulleja” polttamalla ja puristamalla mehupillinpätkän päät yhteen. Kostuvat tarvikkeet sijoitin pieniin minigrip-pusseihin, vaikka mitään uittamista ne tuskin kestävät. Useissa laukuissa on mukana sakset sidetarpeiden leikkelyyn, mutta ne jätin suosiolla pois, sillä repussa mukana on joka tapauksessa aina linkkuveitsi. Laukuksi löytyi reilulla kahdeksalla eurolla Helikon-Texin vain 9 x 9 x 2 cm kokoinen tasku, jossa on asiallisesti päällä heijastava elämän tähti. Sisusten kanssa paksuus nousi kolmeen ja puoleen senttiin. Näin jälkiviisaana olisi kannattanut kenties hankkia hieman isompi pussukka, jottei sisällön kanssa olisi tarvinnut nuukailla ja sovitella ihan näin paljon.
Täydessä valmiudessa.
Hyvänä puolena lopputulos on sitten todella näppärän kokoinen, mahtuu repun lisätaskuun ja painaa UL-retkeilijää (joita en itse tosin edusta) ilahduttavasti vain 49 grammaa. Laukusta tuli sitä myöten vakiovaruste tuleville reissuille – toivottavasti se ei joudu käyttöön turhan usein. Projektina tämä oli opettavainen sekä hyödyllinen, vaikka valmiin setin ostaminen olisikin ollut monessa suhteessa helpompaa ja luultavasti jopa halvempaa.
edit: Jos pientä ja edullista, valmista laukkua etsii, niin vaikkapa tämä vaikuttaisi lupaavalta.
TNG:n jälkeen luonteva jatko oli ottaa Netflixistä työn alle Star Trek: Deep Space Nine, josta ei itselläni ollut minkään sortin aiempaa kokemusta. Vauhti oli kova, kun lähes joka ilta katsottiin suunnilleen kaksi jaksoa, mutta onhan sisältöäkin toki seitsemän kauden eli 176 jakson verran. Joulua ennen aloitettiin ja nyt tuli valmista – seuraavaksi pitää harkita, yritetäänkö Voyageria tai Enterpriseä. Ensin kuitenkin pidetään pikku tauko ja katsotaan jonoon kertyneitä leffoja (sekä jälleen kerran Ylpeys ja ennakkoluulo).
Keikka taitaa venähtää.
Siinä missä TOS ja TNG perustuivat pitkin universumia planeetalta toiselle rälläämiseen, DS9 sijoittuu enimmäkseen samannimiselle avaruusasemalle, jonka cardassialaiset (ne pirun cardassialaiset) jättivät jälkeensä lähiplaneetta Bajorin miehityksen jälkeen. Vieressä sijaitseva gamma-sektoriin johtava madonreikä asettaa DS9:n tapahtumien keskipisteeseen, eikä aina hyvässä mielessä. Aivan alussa mesta on lähinnä romulaani (sic), vaan ehjääntyyhän se siitä pian. Ainakin enimmäkseen, sillä TNG:stäkin tuttu irkkumme O’Brien saa rempata milloin mitäkin hajoavaa nurkkaa vuodesta toiseen. Edeltäjän suuntaan ei muuten alituiseen kumarrella, sillä ainoa pysyvämpi vanhan koulun hahmo O’Brienin lisäksi on keskivaiheilla geimeihin palaava Worf. TOS-ajoilta pyörähtää näyttäytymässä itse Spock, ja isona tribuuttina kokonainen yksi jakso sijoittuu vanhalle Enterpriselle.
Holokannellako? Ehei, vaan holosviitissä.
Hahmot ovat tietysti kaiken a ja o, eikä niissä ole valittamista. Seitsemän kauden aikana lähes kaikkia ehditään syventää monin tavoin – jokaisella heistä on tietysti valoisa sekä pimeä puolensa. Ydinjoukkoon voinee laskea vähintään kapteeni Siskon poikineen, ferengit Quarkin, Romin ja Nogin, majuri/eversti Kiran, tohtori Bashirin, Daxin isännät Jadzian sekä Ezrin, muodonmuuttaja Odon, Worfin ja O’Brienin. Lähipiiristä löytyy vielä lisääkin keskeistä sakkia, joten hahmokaarti on mittava. Vakiopahiksia edustavat Cardassian murheenkryyni Gul Dukat kätyreineen, murhanhimoiset Jem’Hadarit, ketkut vortat sekä pahan Dominion muodonmuuttajat.
Seitsemän rohkeata … ferengiä.
Jaksoja on niin paljon, että tässä postauksessa on hieman vaikea sanoa niistä mitään yleispätevää. Suuria, lähes koko sarjan läpi jatkuvia kehityskulkuja ovat Bajorin ja Cardassian vanha viha, sota Dominiota vastaan, madonreiän mystisten alienien/jumalien/profeettojen kanssa puuhailu ja tietysti eri hahmojen kasvutarinat. Aika- ja ulottuvuusmatkustuksella sekä holosviiteillä saadaan tyypit tuttuun tapaan kätevästi uuteen ympäristöön, mutta onneksi nämä irtiotot eivät kroonistu samalla tavalla kuin TNG:ssä hieman tuppasi käymään.
Vertailua TNG:hen on muutenkin vaikea välttää, kun molemmat sarjat tuli katsottua peräkanaa. DS9 on selvästi vakavampi ja “aikuisempi”, esimerkiksi ihmissuhteiden ja väkivallan käsittelyn suhteen. Juonikuviot ovat myös pidempiä, siinä missä TNG:ssä jaksot olivat usein varsin itsenäisiä ja käsittelivät jotain yleisinhimillistä teemaa, aika lailla TOS:n tapaan. Olihan romantiikkaa toki ennenkin, mutta Deepparissa on välillä rehellisen saippuaoopperamaisia piirteitä (mikä ei toki itseäni haitannut). Loppuhuipennus jäi valitettavan hätäiseksi yhden pitkän jakson pikakelaukseksi, mikä pisti miettimään, tuliko sarjan lopetus yllätyksenä ja langanpäät oli pakko solmia äkkiä yhteen. “TNG vai DS9?” tuntuu olevan fanien keskuudessa edelleen suosittu keskustelunaihe, ja itse näistä kallistun jälkimmäiseen.
Kyllä. Ostohousut ovat jalassa, joten näitä arvioita tuntuu tulevan. Tässä kohtaa, kun kaikenlaista lähiseuturetkeilyä ja Trangia-keikkaa on takana jo useita kymmeniä, oli pakko lopulta myöntää läppärilaukun heikko soveltuvuus yhtään vaativampaan eräjormailuun. Tilaa on liian vähän, roinaa varten ei ole kiinnikkeitä, rintaremmiä tai lantiovyötä ei ole jne. Siispä Partioaittaa kohti lompakon kanssa tarjousreppuja tutkimaan. Mukaan lähti aika militantti Savotan Kahakka 15 tämäkkään 170 euron hintaan.
Pieni mies …
Eräs tärkeimmistä kriteereistä, hihnojen ja kuminauhojen kiinnitysmahdollisuus, täyttyy mainiosti. Edessä ja pohjassa on kaksi riviä renksuja sekä sivuilla ja olkaimissa vielä lisää. Jo valmiina mukana tulee useita hyödyllisiä kiinteitä koukkupäisiä remmejä, joilla repun saa myös yläkuvan mukaisesti tarvittaessa kuristettua hämmästyttävän pieneksi. Kun kaikki hihnat avaa, suurin tasku venähtää niin isoksi, että sinne mahtuu hyvin 25-kokoinen Trangia pohjalle. Kyljistä aukeaa suuret käärittävät taskut, joiden kanssa kokonaistilavuus on noin 20 litraa. Kaikenlaista muutakin pientä ominaisuutta on mahdutettu mukaan: selkäpehmusteen voi nykäistä pihalle istuinalustaksi, ylhäällä on aukot juomarakkoa – kaipa sellaista pitää joskus kokeilla – varten, materiaali kestää vettä, ja yläosassa on iso tarrakiinnitys “moraalimerkeille” sekä muulle, kenties hyödyllisemmälle tavaralle.
… sinun katson kasvavan.
Vaan entäpä toimivuus tositilanteessa? Kahden lyhyen reissun perusteella vaikuttaa lupaavalta, vaikka muutamia kasvukipuja on jo ehditty kokea. Rintaremmi oli aluksi aivan liian korkealla, joten sitä piti laskea kaksi pykälää ennen kuin se lakkasi kuristamasta. Muutenkin säädöt hakevat vielä paikkaansa ennen kuin kanniskelu on mukavaa. Jossain mainittiin selkäpehmusteen hiostavan kesällä, mutta sen näkee sitten. Lisätaskuja pikkusälälle ja kännykälle saisi olla pari lisää – niitä voi toki ostaa erikseen reippaaseen hintaan. Sivujen isoissa taskuissa ei ole vetoketjua tmv., joten niihin ei voi tässä kohtaa nojata.
Plussapuolella on onneksi niin paljon, ettei tämä turha hankinta ollut. Lisätila mahdollistaa sen, että Trangiaa ei tarvi kanniskella enää kädessä kilometritolkulla eikä kiipeillessä. Laatu vaikuttaa toistaiseksi mainiolta: kangas on jämäkkää ja saumat on tehty kunnolla. Trangian lisäksi käsistä lähti retkijakkara, jonka voi nyt kiinnittää remmeillä repun etupuolelle. Vähemmän heiluu, kun lisää ylös vielä erillisen lisähihnan. Käytännön kokemusta tarpin kuskaamisesta ei vielä ole, vaan tuonnehan sen pitäisi mennä alas kätevästi. Repun oma paino on kilon, mikä ei edusta mitään varsinaista ultra light -varustelua, mutta eniten painoa tuovat joka tapauksessa mukana kuskattava Trangia, jakkara, safkat, juomat ja keittovesi. Savotan reppujen kestävyydellä on hyvä maine, joten eiköhän Kahakasta tule pitkäaikainen matkakumppani.
Primuksen pietsosytkä on palvellut luotettavasti jo vähintään kolmenkymmenen reissun verran, mutta takaraivossa kytee aina lievä pelko siitä, että yhden kerran naksutin jättää vielä tien päälle, eikä keitin syty. Pötkö ei myöskään sovellu spriikeittimen eikä nuotion sytyttämiseen. Varasuunnitelmana kulkee siis repussa aina pikku Minigrip-pussissa raapaisupinta ja kolme sen taakse liimattua tulitikkua. Vaan mitäs sitten tehdään, jos tikut kastuvat tai loppuvat? Tulukset ovat kenties kaikken fyysisin tulentekotapa, joka ei juuri häiriinny kosteudesta eikä vaadi kaasun tankkaamista tai akun lataamista. Niinpä olin jo jonkin aikaa kytistänyt eri vaihtoehtoja, joita riittää useampaan hinta- ja kokoluokkaan.
Sievältä ja kompaktilta ainakin näyttää.
Tulentekotarpeeni ovat helpommasta päästä, sillä kaasu lähtee hanakasti ihan kipinästä, joten aika vaatimatonkin suoriutuminen riittää. Primuksen pikkutulukset näyttivät lupaavilta ja merkki herätti luottamusta, joten 14 euroa lavaan ja kokeilemaan. Eräässä videossa väitettiin, että itse tikku on hyvä ja rauta on huono, mutta kaikkihan on parempi itse todeta eikä luottaa noin vain kokeneiden ammattilaisten näkemyksiin. Hyvin usein rauta ja keppi (“limsiö”) ovat täysin erilliset, kun taas tässä mallissa ne sijaitsevat kätevästi samassa yhdessä kotelossa. Pitkän narun heitin heti ensimmäisenä menemään, kun se oli vain tiellä, eikä tuluksia ole tarkoitus kanniskella muutenkaan kaulassa.
Puikossa näkyy jo kulumaa. Raudassa on sahalaita ja sileä terä, tosin kumpikaan ei juuri vakuuta.
Kepin päällä on aluksi musta suojapäällyste, jota pitää rapsutella pois, että mitään ylipäänsä tapahtuu. Pimeässä huoneessa kipinöitä todistettavasti syntyi useimmilla vedoilla, mutta kovin vähän esimerkiksi netissä nähtyihin videoihin verrattuna. Joidenkin kymmenien kihnutusten jälkeen syttyi lopulta se Trangian kaasukin, mikä oli aika heikko suoritus Primuksen tekeleeltä. Vertailun vuoksi vaihdoin tulusraudaksi hiiliteräksisen halpispuukon hamaran, joka toimi hurjasti paremmin: tuli syttyi melkeinpä joka toisella yrityksellä. Niinpä on pakko todeta, että tämä tuote on aika lailla pilattu käyttämällä tylstyvää pehmeää terästä, jossa ei ehkä ole tarpeeksi hiiltä. Nuotion tai spriin sytyttäminen olisi tuolla terällä melkoinen savotta. Laitan värkin Trangian pussukkaan mukaan pahan päivän varalle, mutta Mettä-gourmetin suositusta eivät nämä tulukset ansaitse.
Tuulesta ja pakkasesta välittämättä kahlaa jälleen lähiseudun luontoa Mettä-gourmet. Tällä kertaa suostuin sentään laittamaan jo oikean talvitakin päälle – ja huomasin samalla uusin silmin katsellen, että sehän on ehta Fjällrävenin retkeilypalttoo lukuisine taskuineen, korkeine kauluksineen ja lämpimine huppuineen. Kengille pitäisi tehdä vielä jotain, kun hangessa lyhytvartiset lenkkarit ovat jatkuvasti lunta puolillaan ja pohjatkin sladittavat ei-toivotusti. Reissun kohteena oli tuttu ja hyväksi havaittu Koskelan linnoitusalueen itäpääty, jonka betonijalustaa/pöytää ei tosin tällä erää otettu käyttöön lumikasan takia.
Lätty valmisteilla.
Alkuruoka oli niinkin perus kuin paistettu kananmuna, mutta en ole tähän mennessä moista Trangialla yrittänyt, jollei perunamunakasta lasketa. Samalla tuli koeponnistettua kolmilokeroinen maustekippo, jonka bongasin Prisman retkeilyhyllyä viikolla kolutessani. Kuvassa myös Ikean halvat lusikka-haarukat (1,50 € neljä kappaletta). Pääruokana toimi pitkään kaavailtu tortillapitsa. Tavallista pitsaahan on hieman hankala tehdä Trangialla, kun lämpö tulee pelkästään alapuolelta, mutta quesadillan tapaan kahden lätyn väliin täytteet saa järkevämmin. Eli tortilla, tomaattinen pastakastike, paikan päällä paistetut herkkusienet, mozzarella-raastetta ja toinen tortilla. Koko komeus käristetään molemmin puolin, jolloin juustokin ehtii sulamaan. Pienelle trangialle, kuten tässä, on syytä ostaa minitortilloja. Lisätään tämä ruokalaji onnistumisten listaan.
Eräs tärkeä teema oli lisätuntuman saaminen spriipolttimen saloihin. Ensimmäinen sytytys oli jälleen hankalaa, kun sekä poltin että polttoainepullo olivat päässeet jäähtymään repussa. Kananmunien paistelu onnistui täydellä teholla hyvin, mutta pitsojen kanssa pannu oli tarpeettoman kuuma ja poltti tortillat liian nopeasti. Jo pelkän säätörenkaan päälle laittaminen kuristi puolestaan liekkiä liikaa, jolloin kypsennys meni mateluksi. Tässä kohtaa tuli hetkellisesti kaasupolttimen helppoa säätöä ikävä, samoin kuin kolmen nokisen pannun kanssa lopuksi tusatessa. Jälkiviisaana havaitsin, että tällä erää spriin vedellä lantraus unohtui kokonaan. Noh, opetellaan. Tasapuolisuuden nimissä pitäisi saada näkymää tenupöntön toimintaan myös lämpimillä keleillä, mutta niitä saataneen odotella vielä jonkun aikaa.
